Syksyn taikaa

Eräänä iltana pilvet juoksivat alla täydenkuun kalpean. Syksyn taikaa, kuten kuuluu alussa soivan kappaleen nimikin. Pianomelodiat muuttuvat vähitellen kosmiseksi rapinaksi, jonka jälkimainingeissa Johann Sebastian Bachin toistaiseksi nimeltä mainitsematon teos värähtelee vinyylilevyltä kantautuen komeasti kuulohavaintojen piiriin. Tässä siis blogiin hieman poikkeuksellisesti audiovisuaalista sisältöä.

Uljas blogihaaste

Täten, kenties yllättäen ja blogin yleisilmettä laajentaen tartun Sadelinnun esittämään haasteeseen, joka monipuolisesti ajaa vastanneen luotaamaan itsestään uusia puolia ilmi. Toisenlainen maailmankaikkeus palaa ehkä jälleen arkisen ymmärryksen suorille teille ja esisopimusten valaistulle kartalle.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Jokaisen pitää kertoa 11 asiaa itsestään

2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen

3. Täytyy keksi 11 uutta kysymystä

4. Täytyy valita 11 bloggaajaa

5. Täytyy kertoa kenet on haastanut

6. Ei takaisin haastamista

Yli yksitoista hervotonta seikkaa Samilónista (lukekaa rivien välistä) :

- Olen arkikieleen ironisen kriittisesti suhtautuva kirjoittaja, pyrin kiertämään tavanomaista ilmaisua sekä funktionaalisia lyhenteitä. (Olipas kiehtovaa?)

- Olen kaikkea muuta kuin järjestelmällinen sekä johdonmukainen toimija, järjestys ei merkitse minulle sitä, että kykenen hallitsemaan ympäristöäni, tai asiakokonaisuuksien ristiriitoja tai muutosta, vaan pyrin hahmottamaan ja mallintamaan sitä, jotta olen tietoinen siitä, missä mikäkin sijaitsee ja mitä tulevalta odottaa. Ei ole liiaksi hyvä vaikuttaa tilanteisiin ja luonnolliseen entropiaan, joka vallitsee tilassa kun elämä jättää jälkensä. Voin sopeutua, kunnes ympäristö ei enää käytännöllisesti vastaa tarpeitani. (Avatkaa käsitteiden kahleet)

- Kirjoitan lähes aina vailla minkäänlaista lähtöideaa tai suunnitelmaa, jäsennän vain ajatuksiani, kunnes alkaa tuntua väkinäiseltä.

- Biologisten luonnonlakien hallitsematon vaikutus ihmisen luomiin rakennelmiin on äärettömän kiehtova ilmiö. Tarkoitan siis esimerkiksi luonnollista rapistumista hylättyjen talojen, tai muiden ihmisen luomien rakennelmien kohdalla. Jokin, mitä ihminen on luonnosta uudelleen järjestänyt omiin tarkoituksiinsa, hajoaakin vähitelleen osaksi kaikkivoivaa luonnollista kiertokulkua, kun siihen ei kajota ihmisen toimesta. Yleisesti se, mitä muuttuvat jälkemme luonnontilassa. Sen kautta voimme hahmottaa, mitä tapahtuu, kun emme enää ole resurssoimassa elinympäristöämme, esimerkiksi tekemässä huoneemme siivousta. Mitä tapahtuisikaan, kun se jäisi vuosikymmeneksi niille sijoilleen?

- Minun on erittäin vaikeaa kertoa konkreettisia asioita itsestäni, sillä en tiedä mikä olisi keskeistä, mikä olisi ylipäänsä kiehtovaa lukijan näkökulmasta.

- Syksy on kaunis vuodenaika, kun puut luopuvat kirjavista lehdistään ja elo käpertyy hiljaa kuoreensa. Kukat kuihtuvat, niityt lakastuvat ja raikas tuulenvire puhaltaa kosteutta, tiet ja rungot kiiltävät. Sitten saapuu valkeus, kun hanget kätkevät mustan maan jäisen. Syksyssä on tunnelmaa, se on kiehtovan mystistä muutoksen aikaa.

 - En pidä informaatioteknologian kehitystavoitteista, globaalisen tiedon ei tarvitse olla valmiiksi jäsenneltynä eheäksi tiedoksi muutaman yksinkertaisen hakusanan päässä, sillä tietoisuutemme rakenteet vaativat ennen kaikkea kognitiivisia haasteita, jotta kykenisimme ymmärtämään kokonaisuuksia, emmekä vain jäsentämään jatkuvaa informaatiovirtaa eri lähteistä ollaksemme näennäisesti "hetken hermoilla", vastataksemme nykymaailman käsityksiä tietoisista yksilöistä. Voisimme lukea vain kirjoja, sekä kirjeitse viestittää toinen toisillemme. (Hieman kärjistettyä, mutta kenties esimerkki avartaa esitettyä argumenttia.)
 - Olen aina ollut hidas, tehnyt asiat omalla tavallani, saavuttanut odotetut lopputulokset hajanaisin menetelmin, jotka eivät ole annettujen ohjeiden mukaisia. Analysoin havaintojani, pyrin ymmärtämään niiden suhteita toisiinsa, ennen kuin sovellan tai luon hypoteesini. Kyseenalaistan arkisia selvyyksiä, sillä usein niiden merkitys muuttuu eri yhteyksissä, jolloin on vaara ajautua väittelyn vesille, mikäli subjektiiviset käsitykset kohtaavat vuorovaikutuksen piirissä.
 - Olen ollut oleva ollakseni ollut olemassa olevana olotilassa. Vältän nykyisin "olla" käsitettä tekstissäni, sillä se on varsin aksiomaattinen, lähtökohtainen ilmaisu semanttisessa lauseessa, joka pyrkii selittämään universaaleja ilmiöitä. Käsite "olla" ei tarkenna lauseenjäsenien suhdetta toisiinsa niille luodussa kontekstissa, eikä tuo subjektin ja objektin kausaalisia ominaisuuksia niin selvästi esille, kuin muut predikatiiviset ilmaisut, jotka eivät nojaa ontologiseen aksioomaan "olla olemassa". Esimerkiksi lause "Ulkona on pilviä." ei ilmaise havaintotilaa niin monipuolisesti kuin ilmaisu "Ulkona näkyy pilviä." , joka tuo esiin myös keskeisen havaitsijan. Käsite "olla" on tietysti kategorisen välttämätön kielessä, mutta nykytilassa vallitsevien ilmiöiden esittämiseen kielellisesti ei vaadita tuota ontologista aksioomaa. Mennyttä kuvaavat lauseet toki vaativat "olla" -sanan johdannaisia, jotta voidaan ilmaista ilmiöitä ja havaintotiloja, jotka eivät enää vallitse nykyhetkessä. Suomen kielessä ilmiö ei liene niin konkreettinen kuin monissa indoeurooppalaisissa kielissä, sillä sijapäätteiden ansiosta lauseenjäsenten suhteet toisiinsa voidaan ilmaista monipuolisesti jopa ilman predikatiivisia ilmauksia. Hyvä esimerkki ontologisen aksiooman karsimisesta preesens-ilmaisussa on venäjän kielessä esiintyvä preesens, jossa "olla" -verbiä ei käytetä. Venäjäksi ilmaistaan "Minä Samilón", "talo rapistunut" jne. (Tässäkin kappaleessa esiintyi useita kertoja "olla"-verbin kolmannen persoonan preesens, vaikka sitäkin vailla teksti olisi täysin ymmärrettävissä.)
- Samilón, tuo monitahoisena, kylmän rationaalisena pitkien virkkeiden vaalijana myös sangen romanttinen luovan toiminnan harjoittaja. Kirjoittaa hän muka lyyrisesti uskaltaen sijoittaa hiomattomat merkitykset uusille sijoilleen, tai jopa täysin sijoiltaan ajelehtimaan kohti tulkintojen hirmumyrskyjä.
- Polkupyöräily avartaa, jos ei liikuntaa tai hienoa maisemaa kavahda. Pyöräilyn riemu saattaa osittain perustua aaltomaiseen kokemukseen, jossa vastakkain asettuvat ylämäen rankka uhmaaminen, liikunta ja vauhdikas alamäen riemu. Leivänpaahtovauhti on tehokasta liikuntaa kuin myös logistisesti edullista, mikäli polkupyörää pitää vain kulkuvälineenä. Tehokasta liikuntaa, aaltomaisia riemunkokemuksia, hienoja maisemia, ekologista liikennettä, suhteellisen vähän ylläpitokuluja, löytyykö lainkaan huonoja puolia? No, tietysti se kun hengästyy, hikoilee ja saattaa kuvitella näyttävänsä vaikealta, epäspontaanilta ja poikkeavalta, kun polkee selkä märkänä eikä tavoittele ensisijassa kevyttä ja helppoa matkantekoa.
- (Voi sentään, jo yksitoista ylimittaista jaaritelmaa, eikä yhtä ainutta konkreettista "asiaa". Ehkä nyt yritän uudelleen...)
- Olen erittäin kärsivällinen, eikä juuri minkään sellaisen vartominen, johon liittyy ennakko-oletuksia, saa mieltäni rauhattomaksi. Harvat tilanteet myöskään ovat mielestäni tylsiä tai yksitoikkoisia, voin istua paikoillani tuntikausia mietiskellen, mikäli mitään kriittistä ei ole tiedossa. Jos myöhästyn bussista, voin mielelläni jäädä odottamaan seuraavaa, jos ei kiire tao otsaa, sillä ympärillä riittää liikettä ja ihmettä viihdykkeeksi asti.
- En mielestäni ole erityisen lahjakas taiteen saralla (vaikka toisin suhteellisen moni on sanonut), mikäli sillä viitataan tässä institutionaaliseen taiteen käsitteeseen. Sen sijaan toimin monesta näkökulmasta luovasti, pyrin löytämään tasapainoa sekä harmoniaa, dynaamista vaihtelua ja kontrasteja, lineaarisesti ilmeneviä yllätyksiä esimerkiksi sävellyksissä. En suunnittele, en sulata enkä tao uutta aineksista, joita on saatavilla. Sen sijaan yhdistelen palasia "uudella tavalla". Sävellän, improvisoin ja valokuvaan, vaikka en taltioi havaintoja ympäristöstä. Valokuva itsessään voi olla taidetta, riippumatta siitä, mikä on kuvan konkreettinen kohde. (Onko taide vain tulkinta luovan toiminnan seurauksista?)
- Luulin ennen, ettei minua tunneta riittävän hyvin persoonana, sillä vuorovaikutus tilanteissa, joissa olen läsnä, on usein hieman rajoitteista ja muodollista. Osittain tuo ehkä pitääkin paikkansa, koska harvoin tuon itsestäni esille konkreettisia asioita, kuten mieltymyksiä, tuntemuksia, enkä korosta näkökantoja. Kuitenkin kyse voi olla myös siitä, etten vastaavasti itse tunne ihmisiä riittävän hyvin. En tunne ystäviäni riittävän hyvin, jotta voisin huomioida heitä vailla pelkoa epäonnistumisesta. Pidän niukasti yhteyttä, sillä kuvittelen heillä olevan niin paljon muuta ajateltavaa, kuvittelen heidän olevan kiireisinä elämässä kiinni. Pelkään, että otan yhteyttä väärällä hetkellä, häiritsen tai muuten herätän negatiivisia ajatuksia. Ken tietää, he voivat kokea samoin. Ehkä juuri sen vuoksi eivät hekään uskalla pitää yhteyttä, eivätkä koe sitä tarpeelliseksi.
- Mikä vain voi olla mielenkiintoista, riippuen siitä, missä yhteydessä se nähdään tai kuinka se voidaan nähdä. Kokonaisuutena tuntemattomat asiat voivat herättää niin pelkoa kuin suurta mielenkiintoa, sillä sellaisiin kokonaisuuksiin meille muodostuu ennakkoluuloja. Tutut seikat, lähellä sijaitsevat kohteet eivät välttämättä vaikuta mielenkiintoisilta, sillä voimme ne suorasti havaita ja merkitä vain ympäristötekijöiksi vailla suurempaa tarkoitusta. Sen sijaan pienikin viite kaukaisista uhkista tai ilmiöistä herättää oitis tarkkaavaisuutemme, sillä automaattiset tietoisuutemme mekanismit pyrkivät muodostamaan siitä selviä mielikuvia, vailla tilapäistä empiiristä tietoa. Sisäiset mallit ohjailevat tarkkaavaisuuttamme.

Melkoinen suurteos tulee tästä syntymään, jos jatkan vielä yhtenään, ei tule sanain helinä ikänä päättymään. Jo siis riittää.

Seuraavaksi vastaan haastaajan kysymyksiin:

-Jos maailman pelastaminen olisi yksinkertaista, miten tekisit sen? - On vaikeaa määritellä, mitä merkitsee maailman pelastaminen, mutta jos sillä viitataan ihmiskunnan toiminnan rappiollisiin seurauksiin biosfäärissä, palauttaisin ihmiskunnan osaksi luonnon kiertokulkua, kilpailemaan erillisiksi populaatioiksi. (En sentään.)
- Tarvitseeko maailmaa pelastaa? - Uskon, että maailmaa, jonka ihmiset näkevät, ei voida pelastaa. Emme kykene irtautumaan niistä tottumuksista, joita meille on kehittynyt lajina evoluutiossa ja sen ulkopuolella. Ihmiskunnan tulisi lakata ylläpitämästä toissijaisia rakenteita, jotka pyrkivät ylläpitämään emergentin etiikan tasa-arvopäämärien mukaisia yksilöiden mahdollisuuksia tyydyttää liikatarpeitaan sosiaalisesti riippuvaisina. Rakenteiden ylläpito, siihen liittyvä kulutus rappeuttaa monimuotoisuutta, josta globaalisesti olemme riippuvaisia eliöinä.
-Kerro itsestäsi jokin nolo fakta. - Käyn itseni kanssa dialogia peilin edessä. (Toisaalta uskon, että monikin taipuu siihen. Se on ikään kuin defenssimekanismi tietoisuuden ylläpitämiseksi, silloin, kun ei ole vuorovaikutusta.)
-Mikä on omasta mielestäsi tähänastisen elämäsi merkittävin saavutus? - Vaikea sanoa, minkä kannalta merkittävä? Ehkä se, että olen oppinut yhtä ja toista. (Mukavan ympäripyöreää sanahelinää.)
-Kuvitellaan, että olet joutunut autiolle saarelle. Saat ottaa mukaasi kymmenen esinettä, mitä ne ovat? (älä huoli, ihmisiä saat mukaasi niin paljon kuin tahdot) - Jaa, nyt on vaikea... Riippuu siitä, millaiset ovat saaren olosuhteet ja kuinka kaukana saari on asutuksesta. Kenties kaikkea turhaa, kuten vaatteet, silmälasit, puhelin, evästä, kamera, sytytin, taskulamppu, teltta, veitsi, köysi. Jotain sellaista, ei niin vakavissaan.
-Sinulta otetaan jokin aisti (näkö, kuulo, tunto, maku) pois. Mikä se on? Maku, sillä sen poissaolo ei merkittävästi vaikuta siihen, kuinka kykenemme havaitsemaan ympäristöä kokonaisuutena, ja muodostamaan reflektiivisen kokemuksen itsestämme.
-Unelmatulevaisuutesi? - Olisin vapaa tekemään sitä, minkä kautta voin olla onnellinen.
-Lempisanontasi kuuluu...: - Ei tähän vain yhtä mielisi lainata, tällä hetkellä mieleen juolahti eräs latinankielinen: "Tempora mutantur, nost et mutamur in illis", suomeksi "Ajat muuttuvat, ja me muutumme niiden mukana"
-Millaisia blogeja seuraat mieluiten? Miksi? -  Ajatuksia herättäviä blogeja ja kirjoituksia. Sellaisia, jotka eivät vain listaa arkisia tapahtumia tai yhdistele maneerisia ilmauksia tuottaakseen sisältöä, tai muuten vain herättääkseen lukijassa reaktioita. Mieleistä on lukea sellaista, missä kirjoittaja luotaa syviä mietteitään, jäsentää sanojaan monipuolisesti, nauttien siitä, mitä tekee.
-Mikä on lempivuodenaikasi? Perustele! - Aikaisemmin taisin jaaritella syksystä. Syksy on kaunis vuodenaika, mystinen muutoksen vaihe vuodenaikojen kiertokulussa. Alati tunnelmaa täynnä.
-Mitä mieltä olet itsestäsi kokonaisvaltaisena persoonana? Miksi? Haluaisitko tutustua itseesi, jos olisit joku muu? - Olen kovin monitahoinen persoona, enkä kykene kategorisoimaan ominaisuuksiani. Olen tarkkailija, havainnoin ja ihmettelen sitä, kuinka maailma muuttuu, ja miten itse muutun sen mukana. Olen kiertoilmaisujen romantikko, joka ei kulje suoraan, vaan hiihtää viimeisenä, mutta tarkkailee kokonaisuutta. En usko täydellisyyteen, keskityn hetkeen, ja jätän jälkeni aikaan. Jos olisin ulkopuolinen, saattaisin pitää itseäni etäisenä henkilönä, jota on vaikea lähestyä.
-Kuinka käytät mieluiten vapaa-aikasi? - Nykyisin on vaikea sanoa, mikä on arkea ja mikä vapaa-aikaa. Vapaalla mielin olla paljon yksin, harjoittaen luovaa toimintaa. Sävellän, valokuvaan, kirjoitan tai katson dokumenttia. Silloin tällöin tapaan ystäviä tai lähden löytöretkeilemään.


Järkyttävän pitkiä osioita... Seuraavaksi kysymykseni teille:


-Miten määrittelisit käsitteen "aika"?
-Millainen olisi sinun valtiosi?
-Kerro jokin piirre tai taipumus, josta erityisesti pidät itsessäsi.
-Millainen taide puhuu puolestaan? Miksi?
-Tämä ei ole kysymys. Mitä vastaat?
-Millaiseksi kuvailisit nykymaailmaa 1800-luvun alkupuolella elävälle henkilölle?
-Sinulla on vain yksi sivu vihkosta jäljellä. Mitä kirjoittaisit?
-Mitä kettu sanoo?
-Mistä luonnonäänistä pidät eniten?
-Oletko nähnyt/kuullut tai muuten kokenut jotain niin kummallista, että et ole voinut löytää siihen rationaalista selitystä?


Ne ainoat blogit, joita seuraan aktiivisesti, ovat jo haasteen saaneet, joten en toistaiseksi merkitse haastavani muita. Kuten aiemmin on mainittu, voitte siitä huolimatta tehdä haasteen ihan vapaasti. Jos olette haasteen jo tehneet, kysymyksiini voi vastata siitä huolimatta.

(Tähän tulkoon haastettavien uljas lista.)

Aikataulujen vangit

Seuraavaksi silkkaa metaforista tajunnanvirtaa (sankasti jäsennettyä) kursivoituna, jonka jälkeen sanat käyvät vähitellen yhteen synnyttäen pohdinnallisen aihion.

Tunnen kuinka kaukaiset äänet kantautuvat vaimeina metallisiin seiniin, joiden takana piilevät salaisuudet eivät kai ikänä valkene meille, kuihtuvan maailman kulkijoille. Kaiut resonoivat seinissä, värisevät rakenteissa saaden taulutkin tippumaan salongin seiniltä. Nuo kuvat, jotka vuosikymmeniä sitten ripustettiin muistoksi palaneesta taidegalleriasta, josta vain itäinen siipi säilyi teoksineen lähes vauriotta. (Irrationaalista.)

Nyt elämme kuitenkin maailmassa, jossa moni niistä asioista, joita pystyimme ennen muinoin kutsumaan tärkeäksi elämässä, on mennyttä. Olemme siirtyneet aikakaudelle, jossa tietoisuutemme on tullut riippuvaiseksi sellaisista ulkoisista keinoista, joita tietoteknisiksi apuvälineiksi kutsutaan. Niiden parissa vietämme kalliit hetket elämästämme, niiden parissa ylläpidämme arkista tietoisuuttamme, ja vain yhä tehokkaampia tapoja viestiä ja välittää informaatiota puolelta toiselle, jotta olisimme joka hetki tietoisempia siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, jotta ehtisimme joka hetki toimia yhä enemmän itsemme ja organisaation eduksi. Kyseinen, viiteilmiöineen keinotekoiset sosiaaliset verkostot kattava, funktionaalinen toiminta puoltaa vain ideaalia käsitystä kehittävistä ajattelurakenteista ja toimista, joiden tulisi tuottaa lähtökohtia maailmanlaajuiselle kommunikaatiolla ynnä hyvinvoinnille. Mitä tuo hyvinvointi nykyisin tarkoittaa, voimmeko sitäkään kuunaan kartoittaa? Kun vain vellomme valottomassa kamarissamme kytkien mekaanisesti itseään toistavat ulkoiset, rauhattoman tiedon jatkumon tarjoavat ärsykkeet eheyttämään pelkoamme toimettomuudesta, sekä pirstaleista minäkuvaamme, joka hädin tuskin heijastaa niitä kuvia taannoisista hetkistä, kun vielä olimme alati kiinni elämässä, vailla luuloja ynnä huolia telmimässä iloisina, kuin ihmisten pitäisikin.

Ajan myötä kuitenkin olemme hukanneet tuon lähtökohdan elämästämme, sillä emme juuri enää astele hetken mielijohteesta ulos tarkastelemaan kiehtovia ääniä, emme enää juokse ulos nauttimaan kirkkaasta säästä vain tunteaksemme jotain ainutkertaista. Emme enää heikkona hetkenä koe hyväksi ilmaista, kuinka paljon meille merkitsevät he, joiden ansiosta olemme tulleet tietoiseksi kaikista niistä asioista, joiden myötä taistelemme vaarallisen tarkoin päämäärin, syrjäyttäen vähätellen nykyhetken tahtotiloja ja ärsykkeitä tarkkaavaisuutemme piiristä. Olemme astuneet kierteeseen tuhoisan kehityksen, sitoutuneet ylläpitämään keinojen kiertokulkua, joka ei kuitenkaan monitahoisena rakenteena ensi sijassa onnellisuutta takaa partikulaarisille yksilöille ailahtelevan byrokratian pauloissa. Voisimme valita vapauden, voisimme kulkea sinne mihin tien tunnemme sisimmässämme. Emotionaalinen on ihminen, primitiiviset vietit tukahduttaessaan tietoisten rajoitteiden kahlitsemana on keikahduspisteessään kiikkuva, huojuva torni tiedon tuulessa romahduksen partaalla. Autuas on ihminen, vain jos saavuttaa sen hetken, jona voi kokea ajan ja paikan olevan yhdentekevää sen suhteen, mikä hetkessä alati vallitsee. Nykyhetki on ainutlaatuinen, jos huomaamme sen, ja ymmärrämme suhteen menneen ja tulevaisuuden, saatamme olla onnellinen.

Tarkoita en, että kausaalisen suhteen ymmärrys itsessään, voisi avartaa kokemusta hetken autuudesta, vaan kautta menneen ja tulevan kaukaisen olemuksen, huomaamme mitä jää jäljelle. Se on hetki, joka ei ikinä karkaa luotamme, se vain muuttuu, jopa silloin kun emme sitä huomaa. Osaammeko irtautua arkisesta ajasta, voimmeko astua ulos kalenterin kahleista? Voisimmeko antaa itsemme edes välillä heittäytyä silkkaan aikavirtaan, jolloin emme jatkuvasti vilkuilisi mekaanista aikarautaa, tai digitaalista nestekidenäyttöä rauhattomine tietoineen siitä, kuinka aika ”rientää” ja ”loppuu” ja kiire valtaa pian mielemme. Aika itsessään ei kulje eikä riennä mihinkään, aikaraudan näyttämään viisarin symboliseen rotaatioliikkeeseen vertaamamme muutosjaksot havainto- ja ideaalikentässämme vain kattavat monia sellaisia syy- ja seuraussuhteita, joista koemme eduksi itsellemme olla osallisina tai syyllisinä (kausaalinen syy), niin kuin sosiaalisina olentoina tavallisesti toimimme osana yhteisöä ja organisaatiota päämäärineen, ja sen ulkopuolisen, tarkoiksi aikajanoiksi määritetyn ”vapaa-ajan” puitteissa mukana viettämässä rajallisia, joskin kovin ahtaita ja kiireellisiä hetkiä meille tärkeiden asioiden parissa.

Kun ymmärrämme, mitä ajan käsite merkitsee kalenterin, kellon ja ajastimen ulkopuolella, voimme kenties kyetä hahmottamaan millainen merkitys käsitteellä nykyhetki on, ja miksi raskaine tietoisine päämäärinemme tarvitsemme hetken huumaa, jotta emme palaisi loppuun aikataulujen vankeina.

Samilón 8.11.2013, noin klo 05:05

Vielä loistavaa syksyä kaikille lukijoille, ja muille mystisille verkkovaeltajille, joita kykenen kaikkeudessa käsittämään!

Mielikuvia menneisyydestä

Silloin tällöin kokee lukeneensa tunnelmallista tekstiä, joka luotaa mielen syövereistä erilaisia muistoja, niin tietoisia kuin alitajuntamme kätköissä piileviä kultaisia aarteita. Valotetut muistot, kuten ystäväni viime päivinä blogissaan ilmaisi kiteyttäen valokuvien merkitystä, ovat mahdollisesti kirkkaimpia lähteitä, joiden avulla pystymme luotaamaan mielemme merten syvistä uomista taannoisia mielialoja sekä kokemuksia, jotka tuntuvat myöhemmin usein samalla niin tutuilta kuin etäisiltä. Ilmiön voimme kokea ensisijaisesti valokuvista, joiden ilmentämistä henkilöistä tai kohteista meille on syntynyt erilaisia kokemuksia nykyisen elämänkaaremme varrella. Ilmeisimmin kuvat itsestämme herättävät voimakkaita kokemuksia, sillä kuvan ensisijainen ilme, primaarinen visuaalinen arvo, tässä tapauksessa kuin ulkopuolinen tarkastelu saattaa ilmentää ristiriitaa kokemuksiimme nähden kyseisestä hetkestä, joka kuvaan on syystä tai toisesta valottunut. On myös kovin mielenkiintoista ajatella, millä ilveellä mitä hektisimmät, muistojemme kultaiset hetket ja tilanteet ovat päätyneet kuvattaviksi. Ken on kuvannut, miksi hän on kameraan tarttunut, ja mitä hänen mielessään on liikkunut? Ihmiskunnan historiassa elämme jokseenkin aistihavaintoja vastaavien, empiirisen todellisuuden tapahtumia imitoivien ulkoisten lähteiden aikaa, jolloin muistikuvammekin ovat vääjäämättä voimakkaasti sidoksissa erilaisiin lähteisiin menneisyydestä. Emme enää vain kanna muistoja taannoisista havainnoista, vaan muistikuviimme vaikuttavat suuresti erilaiset valokuvat, tallenteet ynnä epäsuorat kertomukset menneisyydestä, varsinkin kun käsitellään henkilökohtaista menneisyyttämme. Näennäisesti itsestään tietoisina olioina, muisti ynnä muistikuvien tapahtumien kausaaliset suhteet ovat tärkeitä tietoisuutemme rakenteiden kannalta. Täten omaksumme lähes huomaamattamme erilaiset näkökulmat tilanteista ja hetkistä, joissa olemme olleet osallisena tai keskeisenä toimijana. Valokuvat valottavat siis nykyhetken tietoisuutta, sillä voimme ulkopuolisena tarkastella taannoista hetkeä, suhteuttaa mennyttä kuvaa nykyhetkeen, ja niin ollen johtaa oletuksia kehityksestä ja sen säännönmukaisuuksista. Kertomukset meistä saatamme omaksua tiedostamatta omiksi muistikuviksemme, ja niin ollen rakentaa luonnottoman selkeän mielikuvan esimerkiksi varhaislapsuudesta, hetkistä, jolloin emme näennäisesti kyenneet jäsentämään havaintoinformaatiota kielellisiksi selvyyksiksi. Toisaalta on välttämättä hankala arvioida, millaisista tekijöistä mielikuvamme menneisyydestä rakentuvat, mutta voidaan olettaa, että menneisiin havaintoihin perustuvat muistijäljet lienevät vain hämärä, sangen yksipuolinen, menneessä tilassa vallinneiden ärsykkeiden sekä motiivien ohjaaman tarkkaavaisuuden myötä muodostuneen havaintotilan jakautunut jäänne mielemme syövereissä, jota vahvistavat ulkoiset merkit ja jäljet menneisyydestä näkökulmineen. Kuten tekstin alussa väkinäisen metaforisesti ilmaistiin, ovat muistomme jokseenkin emotionaalisia, sidoksissa siihen mitä tunnemme hetken huumassa, taikka tietoisesti toimien välittämättä hetken ainutlaatuisuudesta. Miten vain yritämmekin havainnoida ja harjoittaa puhdasta empiriaa, emme tietoisesti kykene käsittelemään ympäristöä niin, ettei mitään jäisi huomiotta. Näin aksiomaattisesti ilmaisten voidaan ajatella, että jokseenkin kirjavien kielikuvien jälkimainingeissa sekavien väitelauseiden soljuessa pitkin tajunnanvirtaa, päädyimme liki selvältä kuulostavaan hypoteesiin. Sen jäsentäen koreaksi, kauaksi semanttisen kielen ahtaista päämääristä, voidaan sanoa; Muistikuvamme lienevät vain subjektiivinen tarina menneisyydestä, joihin vaikuttavat havaitsemamme ulkoiset merkitykset.

Loistavan kirjavaa syksyä kaikille lukijoille, ja mahdollisille muille verkkovaeltajille, joita kykenen kaikkeudessa käsittämään! (Poikkeuksellisen poikkeukseton jälkitervehdys, olkoon niin, tulkoon valkeus kun hanget kätkevät tumman maan.)

Samilón

Ihmettelyn merkitys

"Voidaan olettaa, että kirjoitusympäristö on erilainen. Sen ei kuitenkaan lähtökohtaisesti pitäisi vaikuttaa lopputulokseen, eikä horjuttaa tuota kokonaisuutta, jota rakennan paraikaa kirjoittaessani vaikeaselkoista tekstiä. Se siitä, eiköhän tämäkin riitä tältä erää. Missään ei koskaan ole mitään perää. Mitä ihmettä, minua kismittää moni asia tällä hetkellä. Monet asiat dominoivat keskittymistäni, vaikka ne eivät olekaan juuri nyt läsnä elämässäni. Mässäilen kuluneilla kielikuvilla asettaen itseni alttiiksi turhautumiselle, sillä huomaan ajoittain kuinka paljon toistan taannoisia sanoja, ja kuinka taivutan tavanomaisia tavuja kohti tavanomaista lopputulosta. Tyhjä tekstini ilmentää jaarittelun ideaa, tuota kolmannen maailman ilmiötä, josta heijastuvat toisen maailman mentaalisten yksilöiden väliseen vuorovaikutukseen perustuva ailahtelu. Olette varmaankin hyvin tietoisia siitä, mistä on kyse. Täten en koe tarpeelliseksi perustella viimeisiä väitteitäni, jotka hädin tuskin aukeavat edes metaforisena merkityksenä verkkovilkuilun traditiota harjoittaville pimeän tien vaeltajille, jotka etsivät mielihyvää sieltä, mihin viettien ynnä velvoitteiden ristipaineissa taistelevan egon selviytymismekanismit ohjailevat näinä synkkinä hetkinä ihmiskunnan historiassa. Olen minäkin vain kyyninen kärvistelijä, mutta sen sijaan myös tietoinen siitä, kuinka mustia mietteitä kannan mieleni mailla vailla väärtiä todellisen tiedon tielle. En tarkoita todellisella tiedolla platonisia ideoita, enkä muutakaan dualististen käsitysten siivittämää totuuden ykseyttä, vaan pikemminkin tietoa, jolla on välinearvoa henkilökohtaisten tavoitteiden kannalta. Tarkoitan tavoitteilla ihmisen luonnollista potentiaa sosiaalisessa kontekstissa. Tarkoitan onnellisuutta, autuuden eheyttä, luonnollista tasapainoa, jota emme koskaan tavoita. Kyseisen tavoitteen alle rakentuvat sekundääriset tavoitteemme elämässä, tietoiset ynnä tiedostamattomat päämäärät, joiden kuvittelemme hetken huumassa olevan kaikkivoivia. Onnellisuus lienee itsestään tietoisen elämän keskeisin tavoite hengissä selviytymisen ohella. Onnellisuus on kuitenkin käsitteenä vain arkinen aksiooma, jota emme kykene kokonaisuudessaan määrittelemään. Mitä onnellisuus oikeastaan on? Olen aikaisemmin käsitellyt kyseistä aihetta blogissani, ja olettanut sen viittaavan egon ynnä yhteisön välisen vuorovaikutuksen tasapainoon, ulkoisen sekä sisäisen motivaation ristiriidattomaan suhteeseen, jonka voidaan ajatella olevan vain ideaali. Millainen on hyvä elämä? Olen herättävä henkiin taannoisia kysymyksiä, ajattomia dilemmoja, joihin emme löydä yhtenäistä vastausta. Silmät avoinna tähyilkää taivasta, mutta älkööt unohtako maata jolla seisotte. Kelkkaa ei tarvitse kääntää, mutta olkaa valmiita kulkemaan sen mukana, minne se ikinä viekin. Ihmetelkää tavallisia asioita, sellaisia asioita, jotka ovat itsestäänselvyyksiä. Astukaa ulos luulojen luolasta, ja havahtukaa havaitsemaan maailmaa. Tavoitelkaa nykyhetkeä, sillä menneeseen ei voi palata, ettekä tulevaisuutta tavoita. Vain nykyhetki on aina läsnä. Aika on varsinainen paradoksi.

Samilón 30.3.2013 klo 17:39"

Taannoiset kyyniset aatokseni saattavat hyvinkin käydä yhteneväksi niin tilapäisten kokemuksien valossa, kuin ajan käsitteen ynnä arkisten aksioomien kyseenalaistamisen puolesta taistelevan näkökulman seuraajana, hetkenä, jona voimme ymmärtää maailmaa kaikessa relatiivisuudessaan. Voimme oivaltaa olemuksemme partikulaarisuuden aika-avaruuden jatkumossa, sekä asettua ihmettelemään asioita, riippumatta siitä millaisiin perusteltuihin määritelmiin oletukset nojaavat tavoitteellisen ajattelun intuitiivisina välineinä.

Hyvää alkusyksyä kaikille lukijoille ynnä muille blogiin eksyneille verkkovaeltajille, joiden ideaalisen olemuksen voin induktiivisia oletuksiani heijastaen kuvitella.

Eksistentiaalinen kokemus

Tervehdys!

En ole aikoihin julkaissut kirjoituksiani täällä, sillä olen kokenut taipuvani heikosti jäsentämään heittelehtiviä ajatuksiani niin paperille kuin tekstikenttään. En juurikaan kykene enää kirjoittamaan jouhevasti, sijoittamaan sanaani esteettä kuin taannoin, jolloin annoin vain kielen vuolaasti virrata soljuviksi lauseiksi vailla varsinaista päämäärää.

Tahdon julkaista tämän kirjoituksen tiedottaakseni (epämääräisesti) erilaisista tekijöistä, jotka ovat olleet ja lienevät yhä tämän blogin paikallaan seisovan olemuksen taustalla.

Mahdan yhä pohtia universaaleja dilemmoja ja vaeltaa tietämättömänä näkökulmien syövereissä, mutta en juurikaan tunne olevani valmis esittämään alati heittelehtiviä mietteitäni, joita yhä useammin värittää synkeä kyynisyys, turhautuneen mystikon tietämättömyys tulevasta, ja raskaat ajatukset elämänsä nykyisestä tilasta suhteessa menneeseen. Sen tähden harvoin nykyisin esitän kysymyksiä objektiivisen viitekehyksen valossa, sen tähden olen hiljaa kadottanut tapani kirjoittaa suorin sanoin, vailla varaa tulkita retoriikan rakosista.

Viime aikoina olen tutkinut erästä abstraktin ajattelun ilmiötä, jota voidaan kutsua kieleksi ynnä funktionaaliseksi kommunikaation välineeksi. Kielen olemus itsessään viittaa aksiomaattisesti kommunikaation mahdollistavaan emergenttiin sopimukseen erilaista havaittavista symboleista ynnä äänteistä, riippuen millaista kieli-ilmiötä ulottuvuuksineen tarkastellaan. Kyse voi olla niin kielellisten sopimusten muodostumisesta tai kieli-ilmiön ulkoistamisesta symboliseen muotoon. Kielen olemusta kokonaisuudessaan heijastaa kuitenkin puhuttu kieli, sillä sen voidaan olettaa olevan ensisijaisesti primitiivisen vuorovaikutuksen piirissä keskeinen oheisilmiö, jota voidaan tarkastella itsestään tietoisen olemassaolon edellytyksenä, sillä suhteuttamalla itseään sosiaaliseen ympäristöönsä emergenttien käsitteiden kautta ihmisyksilön tietoisuus voi saavuttaa käsitteellisen eksistenssin suhteessa ympäröivään todellisuuteen, joista tehdyt havainnot mahdollistavat olemassaolon käsitteen ynnä induktiivisen oletuksen (subjektin) erosta havaintojen kohteisiin (objekteihin).

Eksistentiaalisen kokemuksen kautta päädymme jälleen tarkastelemaan olemassaolon suhteellisuutta sekä ristiriitaisuutta, sillä olevan ominaisuudet määrittyvät todennäköisesti suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Jotta en ajautuisi pohtimaan vain kieli-ilmiöiden merkitystä eksistentiaalisen kokemuksen mahdollistajana, siirryn seuraavalle analyysitasolle rajaten viitekehystä metatasolta lingvistiikan kategoriaan. Mitä kieli on? Millainen on kielen suhde ajatteluumme? Millaisia kausaalisia ominaisuuksia kielellä on? Millaiset tekijät vaikuttavat kielen syntyyn?

Jahka pidän tämän blogin aihesisällön jatkossa kronologisesti johdonmukaisena, tulen esittämään näkökulmia kielen olemuksesta niin metatasolla kuin arkiajattelun aksiomaattisia rakenteita puoltaen, sillä kirjoittaen valkenevat esitietoiset aatokset muodostaen aineksia semanttisesti eheään kokonaisuuteen. Aihio kuitenkin velloo vielä tajunnanvirran tuolla puolen, mutta pidän huolen sen jäsentämisestä ymmärrettävään muotoon, sovittuja merkityksiä kantaviksi merkkijonoiksi, joita voidaan kutsua sanoiksi.

Loistavaa kesää ja mainiota alkavaa alkusyksyä kaikille lukijoille ynnä muille blogiin eksyneille verkkovaeltajille!

Célanna Arcanos da Írnasystema

Arierámes

Célanna Arcanos da Írnasystema

Tietoisuuden olemus

Tietoisuus ynnä ajattelu lienee aina abstraktia, empiirisen tiedonkäsittelyn jatke, joka pyrkii etsimään paikkaansa sekä säännöllisyyksiä muuttuvasta havaintomaailmasta, joka näennäisesti muuttumattomien kausaliteettien johdosta ilmenee todellisuudeksi. Subjektina aika-avaruudessa, etsimme muuttumattomia objekteja, jotka johdamme ideaksi. Idea on olemassa tietoisuudessamme, vaikka fyysinen objekti olisi menettänyt havaittavan substanssinsa.

Muutoksesta voidaankin puhua absoluuttisean käsitteenä. Herakleitoksen mukaan "ei voida astua kahta kertaa samaan virtaan" - "Olevainen on jatkuvassa muutoksen tilassa ja se on alituiseen toista kun hetki sitten." (Esa saarinen, 1985, Filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin)

Kaikki muuttuu, mutta tietoisuus pyrkii säilyttämään abstraktin rakenteensa hahmottaakseen syy- ja seuraussuhteita, sekä muodostaakseen käsityksen ajasta. Lainaten ystävääni Jiikkyä, "Aika on kaikkeuden kronologiaa" (Muistaakseni).

Tietoisuuden käsitettä voidaan käsitellä jakamalla oleva kolmeen kategoriaan:

1. Fyysiset objektit

2. Subjekti, tietoisuus

3. Abstraktit oliot, ideat

Kyseistä jaottelua voidaan kutsua "Karl Popperin kolmeksi maailmaksi". Voidaan ajatella, että olemme ensisijaisesti subjekteja, mutta emme voi havaita todellisuutta riippumattomasti, sillä olemme myös fyysisiä olioita. Kolmannen maailman abstraktiot heijastuvat ensimmäisestä maailmasta tekemiemme havaintojen johdosta, ja pitävät yllä tietoisuuttamme ynnä ajattelua.

"Olen miettinyt, että itsessään todellisuutta havaitseva tietoinen subjekti on itsekin partikulaarinen osa havaitsemaansa todellisuutta. Täten se ei voi havaita itseään ulkopuolisena, joten kyseessä on konkreettisesti näkökulma."

Kenties objektiivista ideaa objektiivisesta todellisuudesta ei ole olemassa, mikäli havaintojen laatu on välttämättä riippuvainen subjektin konkreettisesta näkökulmasta, sijainnista aika-avaruudessa. 

Voidaan ajatella, että kaksi riippumatonta oliota ovat toistensa vastakohtia, sillä niitä ei voida verrata mihinkään muuhun kuin toisiinsa. Toisaalta verranto edellyttää kolmannen olion, havaitsevan subjektin. Onko oleminen havaituksi tulemista? Onko olemassaolo riippuvainen havainnoista?

"On olemassa jotain, mitä ei ole olemassa" > semanttinen paradoksi. Kyseessä lienee ensimmäisen ja kolmannen maailman välinen ristiriita. Jokin on olemassa kolmannessa maailmassa abstraktiona, mutta ei ensimmäisessä maailmassa fyysisenä entiteettinä. Tietoisuuden rakenteiden kannalta olemattomuuden käsitteellä on keskeinen merkitys käsittääksemme olevan luonnetta, sillä se voi johdattella pohdintaan olevan luonteesta sekä olevan kategorioista.

Näin lopuksi voin jättää metafyysiset kysymykset taakse, jotten romahda tietoisena oliona.

Paljon olen pohtinut, mutta viime aikoina tarpeeni kyseenalaistaa aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia ilmiöitä on hiipunut, aivan kuin kokisin sen olevan turhaa ounastelua vailla väärtiä tiedon tielle. Se siitä, eiköhän tämä riitä tältä erää, sillä missään ei tunnu olevan mitään perää. Ei sentään, sanani vain lentää intuition siivittämänä.

Usein kuulee toivotettavan hyvää kesää, kevättä tai syksyä, mutta harvemmin olen kuullut sanottavan "hyvää talvea". Eikö talvi voi olla "hyvä"? Eikö talvi itsessään ole kyllin mielekäs vuodenaika ollakseen toivotettu? Riippuu näkökulmasta, mutta itse pidän pakkasta sekä hämärässäkin kimaltelevia lumihankia mieluisana vaihteluna kesäiseen vehreyteen ja helteeseen. Voisin toivottaa hyvää alkavaa kevättä, mutta ei...

Mainiota talvea kaikille!

Hetkinen... Saatan vielä jatkaakin. Jokseenkin tämän blogin sävyä rikkoen kerronkin jotain itsestäni, jotain mihin olen viime aikoina havahtunut.

"Usein vellon liioin emootioideni vallassa, enkä huomaa elämäni realiteettien muuttumista. Olen kuitenkin hiljattain havahtunut jokapäiväisestä unimaailmastani, ja noussut veden alta näkemään kuinka on elämäni todellinen laita. En voi kuin yllättyä, kuinka pölyinen idyllini paljastaa aika ajoin jo unholaan vaipuneita aarteita, joita en vaeltaessani mieleni luolissa ole huomannut, vaan jättänyt sikseen lojumaan nurkkiin. Pöly paljastaa kerrostumansa kun tartun vihkoon, jonka sivuilta paljastuvat muinaiset muistiinpanot, jotka kuukausia aikaisemmin olin raapustanut paetessani vaikeita asioita. Hämmästyn kuinka pitkään olen elänyt harhassa, ja jättänyt monet askareet tyystin tekemättä. Mitä oikeastaan olen tehnyt kuukausien ajan, jos huoneeni on ollut liki koskemattomana epämääräisten lattialle kasautuvien kirjapinojen kasvaessa kuin itsestään? Mihin olen keskittynyt nuo kuukaudet, joina en ole tarttunut johdonmukaisesti yhteenkään tehtävään? Olenko vain paennut ahdistusta? Olenko vain kanavoinut patoutuneita tunteitani, jotka vääjäämättä muutenkin ohjaavat käyttäytymistäni niin pölyisessä idyllissäni kuin sen ulkopuolella ihmisten ilmoilla? Kenties olen vain kovin turhautunut.

Silloin tällöin tunnen itseni kovin hauraaksi, suorastaan heikoksi mutta kevyeksi, tuulessa lentäväksi heinämieheksi, joka heittelehtii ajatuksissaan maasta taivaisiin. Silti en saavuta rauhaa, en voi tuntea eheyttä arjen paineissa, odotuksien patistaessa väkinäisiin toimenpiteisiin. En haluaisi tehdä kompromisseja kevein perustein, en vain suorittaakseni velvollisuuksia, jotka palvelevat etuani vain etäisesti. Kuinka keskittyä lukemattomiin tehtäviin yhtäaikaisesti? Eivätkö odotukset postmoderneista ajattelulähtökohdista armottoman informaatiovyöryn keskellä aseta riittäviä haasteita jo luonnostaan kriittiselle ajattelijalle, joka kyseenalaistaa instituutionaalisia ajattelulähtökohtia, joiden mukaan yksilön tulee soveltaa ajattelussaan yhtenäisiä ajatusmalleja saavuttaakseen odotustenmukainen hypoteesi. Aivan kuin ajattelutradition mallit ynnä lähtökohdat olisivat ainoa tie oivalluksiin, jotka selittäisivät todellisuutta "objektiivisesti". Päinvastoin, kyseisten metodien tehtävänä on usein vain johdatella loogiseen ajatteluun, sekä valmiuksiin soveltaa tieteen sekä filosofisen tradition fundamentteja esittääkseen yksiselitteisesti tulkittavia argumentteja niin instituution kuin sen tradition näkökulmasta. Vielä eivät semanttiset ristiriidat johda käsitykseen siitä, että kyse voi olla myös tulkintojen ristiriidoista. Voimme ajattelumalleista riippumatta kantaa yhtä merkitystä, mutta ilmaisemme sen usein aivan eri sanoin, jolloin vastaavasti tulkintojen erinäisyys johdattelee moninaiseen aihioon selittääkseen ristiriitoihin johtaneita syitä. Nämä syyt eivät siis välttämättä liity merkityksien ristiriitoihin, vaan erinäisten tulkintojen semanttisiin ristiriitoihin. Voidaan ajatella, että objektiivisten ideoiden olemassaoloa ei voida todentaa, sillä kieli ei mahdollista käsitteille yhtenäisiä merkitystä subjektiivisten tulkintojen sekä erilaisten kontekstien vuoksi. Vaikka idean ynnä käsitteen merkitys olisi "yleisesti" tiedossa, sitä tuskin pystytään määrittelemään objektiivisesti." 1.2.2013 klo 03:00

Tässäpä jälleen heittelehtiviä mietteitä, kaikki kaikessa tämän ja usean muun ainutlaatuisen hetken näkökulmasta. Kaikki hetket lienevät ainutlaatuisia.

Oivallista talvea ja hohdokasta kevättä kaikille lukijoille ja muille tietoisille olioille joita kykenen kaikkeudessa käsittämään.