Mielikuvia menneisyydestä

Silloin tällöin kokee lukeneensa tunnelmallista tekstiä, joka luotaa mielen syövereistä erilaisia muistoja, niin tietoisia kuin alitajuntamme kätköissä piileviä kultaisia aarteita. Valotetut muistot, kuten ystäväni viime päivinä blogissaan ilmaisi kiteyttäen valokuvien merkitystä, ovat mahdollisesti kirkkaimpia lähteitä, joiden avulla pystymme luotaamaan mielemme merten syvistä uomista taannoisia mielialoja sekä kokemuksia, jotka tuntuvat myöhemmin usein samalla niin tutuilta kuin etäisiltä. Ilmiön voimme kokea ensisijaisesti valokuvista, joiden ilmentämistä henkilöistä tai kohteista meille on syntynyt erilaisia kokemuksia nykyisen elämänkaaremme varrella. Ilmeisimmin kuvat itsestämme herättävät voimakkaita kokemuksia, sillä kuvan ensisijainen ilme, primaarinen visuaalinen arvo, tässä tapauksessa kuin ulkopuolinen tarkastelu saattaa ilmentää ristiriitaa kokemuksiimme nähden kyseisestä hetkestä, joka kuvaan on syystä tai toisesta valottunut. On myös kovin mielenkiintoista ajatella, millä ilveellä mitä hektisimmät, muistojemme kultaiset hetket ja tilanteet ovat päätyneet kuvattaviksi. Ken on kuvannut, miksi hän on kameraan tarttunut, ja mitä hänen mielessään on liikkunut? Ihmiskunnan historiassa elämme jokseenkin aistihavaintoja vastaavien, empiirisen todellisuuden tapahtumia imitoivien ulkoisten lähteiden aikaa, jolloin muistikuvammekin ovat vääjäämättä voimakkaasti sidoksissa erilaisiin lähteisiin menneisyydestä. Emme enää vain kanna muistoja taannoisista havainnoista, vaan muistikuviimme vaikuttavat suuresti erilaiset valokuvat, tallenteet ynnä epäsuorat kertomukset menneisyydestä, varsinkin kun käsitellään henkilökohtaista menneisyyttämme. Näennäisesti itsestään tietoisina olioina, muisti ynnä muistikuvien tapahtumien kausaaliset suhteet ovat tärkeitä tietoisuutemme rakenteiden kannalta. Täten omaksumme lähes huomaamattamme erilaiset näkökulmat tilanteista ja hetkistä, joissa olemme olleet osallisena tai keskeisenä toimijana. Valokuvat valottavat siis nykyhetken tietoisuutta, sillä voimme ulkopuolisena tarkastella taannoista hetkeä, suhteuttaa mennyttä kuvaa nykyhetkeen, ja niin ollen johtaa oletuksia kehityksestä ja sen säännönmukaisuuksista. Kertomukset meistä saatamme omaksua tiedostamatta omiksi muistikuviksemme, ja niin ollen rakentaa luonnottoman selkeän mielikuvan esimerkiksi varhaislapsuudesta, hetkistä, jolloin emme näennäisesti kyenneet jäsentämään havaintoinformaatiota kielellisiksi selvyyksiksi. Toisaalta on välttämättä hankala arvioida, millaisista tekijöistä mielikuvamme menneisyydestä rakentuvat, mutta voidaan olettaa, että menneisiin havaintoihin perustuvat muistijäljet lienevät vain hämärä, sangen yksipuolinen, menneessä tilassa vallinneiden ärsykkeiden sekä motiivien ohjaaman tarkkaavaisuuden myötä muodostuneen havaintotilan jakautunut jäänne mielemme syövereissä, jota vahvistavat ulkoiset merkit ja jäljet menneisyydestä näkökulmineen. Kuten tekstin alussa väkinäisen metaforisesti ilmaistiin, ovat muistomme jokseenkin emotionaalisia, sidoksissa siihen mitä tunnemme hetken huumassa, taikka tietoisesti toimien välittämättä hetken ainutlaatuisuudesta. Miten vain yritämmekin havainnoida ja harjoittaa puhdasta empiriaa, emme tietoisesti kykene käsittelemään ympäristöä niin, ettei mitään jäisi huomiotta. Näin aksiomaattisesti ilmaisten voidaan ajatella, että jokseenkin kirjavien kielikuvien jälkimainingeissa sekavien väitelauseiden soljuessa pitkin tajunnanvirtaa, päädyimme liki selvältä kuulostavaan hypoteesiin. Sen jäsentäen koreaksi, kauaksi semanttisen kielen ahtaista päämääristä, voidaan sanoa; Muistikuvamme lienevät vain subjektiivinen tarina menneisyydestä, joihin vaikuttavat havaitsemamme ulkoiset merkitykset.

Loistavan kirjavaa syksyä kaikille lukijoille, ja mahdollisille muille verkkovaeltajille, joita kykenen kaikkeudessa käsittämään! (Poikkeuksellisen poikkeukseton jälkitervehdys, olkoon niin, tulkoon valkeus kun hanget kätkevät tumman maan.)

Samilón