Arierámes

Célanna Arcanos da Írnasystema

Tietoisuuden olemus

Tietoisuus ynnä ajattelu lienee aina abstraktia, empiirisen tiedonkäsittelyn jatke, joka pyrkii etsimään paikkaansa sekä säännöllisyyksiä muuttuvasta havaintomaailmasta, joka näennäisesti muuttumattomien kausaliteettien johdosta ilmenee todellisuudeksi. Subjektina aika-avaruudessa, etsimme muuttumattomia objekteja, jotka johdamme ideaksi. Idea on olemassa tietoisuudessamme, vaikka fyysinen objekti olisi menettänyt havaittavan substanssinsa.

Muutoksesta voidaankin puhua absoluuttisean käsitteenä. Herakleitoksen mukaan "ei voida astua kahta kertaa samaan virtaan" - "Olevainen on jatkuvassa muutoksen tilassa ja se on alituiseen toista kun hetki sitten." (Esa saarinen, 1985, Filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin)

Kaikki muuttuu, mutta tietoisuus pyrkii säilyttämään abstraktin rakenteensa hahmottaakseen syy- ja seuraussuhteita, sekä muodostaakseen käsityksen ajasta. Lainaten ystävääni Jiikkyä, "Aika on kaikkeuden kronologiaa" (Muistaakseni).

Tietoisuuden käsitettä voidaan käsitellä jakamalla oleva kolmeen kategoriaan:

1. Fyysiset objektit

2. Subjekti, tietoisuus

3. Abstraktit oliot, ideat

Kyseistä jaottelua voidaan kutsua "Karl Popperin kolmeksi maailmaksi". Voidaan ajatella, että olemme ensisijaisesti subjekteja, mutta emme voi havaita todellisuutta riippumattomasti, sillä olemme myös fyysisiä olioita. Kolmannen maailman abstraktiot heijastuvat ensimmäisestä maailmasta tekemiemme havaintojen johdosta, ja pitävät yllä tietoisuuttamme ynnä ajattelua.

"Olen miettinyt, että itsessään todellisuutta havaitseva tietoinen subjekti on itsekin partikulaarinen osa havaitsemaansa todellisuutta. Täten se ei voi havaita itseään ulkopuolisena, joten kyseessä on konkreettisesti näkökulma."

Kenties objektiivista ideaa objektiivisesta todellisuudesta ei ole olemassa, mikäli havaintojen laatu on välttämättä riippuvainen subjektin konkreettisesta näkökulmasta, sijainnista aika-avaruudessa. 

Voidaan ajatella, että kaksi riippumatonta oliota ovat toistensa vastakohtia, sillä niitä ei voida verrata mihinkään muuhun kuin toisiinsa. Toisaalta verranto edellyttää kolmannen olion, havaitsevan subjektin. Onko oleminen havaituksi tulemista? Onko olemassaolo riippuvainen havainnoista?

"On olemassa jotain, mitä ei ole olemassa" > semanttinen paradoksi. Kyseessä lienee ensimmäisen ja kolmannen maailman välinen ristiriita. Jokin on olemassa kolmannessa maailmassa abstraktiona, mutta ei ensimmäisessä maailmassa fyysisenä entiteettinä. Tietoisuuden rakenteiden kannalta olemattomuuden käsitteellä on keskeinen merkitys käsittääksemme olevan luonnetta, sillä se voi johdattella pohdintaan olevan luonteesta sekä olevan kategorioista.

Näin lopuksi voin jättää metafyysiset kysymykset taakse, jotten romahda tietoisena oliona.

Paljon olen pohtinut, mutta viime aikoina tarpeeni kyseenalaistaa aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia ilmiöitä on hiipunut, aivan kuin kokisin sen olevan turhaa ounastelua vailla väärtiä tiedon tielle. Se siitä, eiköhän tämä riitä tältä erää, sillä missään ei tunnu olevan mitään perää. Ei sentään, sanani vain lentää intuition siivittämänä.

Usein kuulee toivotettavan hyvää kesää, kevättä tai syksyä, mutta harvemmin olen kuullut sanottavan "hyvää talvea". Eikö talvi voi olla "hyvä"? Eikö talvi itsessään ole kyllin mielekäs vuodenaika ollakseen toivotettu? Riippuu näkökulmasta, mutta itse pidän pakkasta sekä hämärässäkin kimaltelevia lumihankia mieluisana vaihteluna kesäiseen vehreyteen ja helteeseen. Voisin toivottaa hyvää alkavaa kevättä, mutta ei...

Mainiota talvea kaikille!

Hetkinen... Saatan vielä jatkaakin. Jokseenkin tämän blogin sävyä rikkoen kerronkin jotain itsestäni, jotain mihin olen viime aikoina havahtunut.

"Usein vellon liioin emootioideni vallassa, enkä huomaa elämäni realiteettien muuttumista. Olen kuitenkin hiljattain havahtunut jokapäiväisestä unimaailmastani, ja noussut veden alta näkemään kuinka on elämäni todellinen laita. En voi kuin yllättyä, kuinka pölyinen idyllini paljastaa aika ajoin jo unholaan vaipuneita aarteita, joita en vaeltaessani mieleni luolissa ole huomannut, vaan jättänyt sikseen lojumaan nurkkiin. Pöly paljastaa kerrostumansa kun tartun vihkoon, jonka sivuilta paljastuvat muinaiset muistiinpanot, jotka kuukausia aikaisemmin olin raapustanut paetessani vaikeita asioita. Hämmästyn kuinka pitkään olen elänyt harhassa, ja jättänyt monet askareet tyystin tekemättä. Mitä oikeastaan olen tehnyt kuukausien ajan, jos huoneeni on ollut liki koskemattomana epämääräisten lattialle kasautuvien kirjapinojen kasvaessa kuin itsestään? Mihin olen keskittynyt nuo kuukaudet, joina en ole tarttunut johdonmukaisesti yhteenkään tehtävään? Olenko vain paennut ahdistusta? Olenko vain kanavoinut patoutuneita tunteitani, jotka vääjäämättä muutenkin ohjaavat käyttäytymistäni niin pölyisessä idyllissäni kuin sen ulkopuolella ihmisten ilmoilla? Kenties olen vain kovin turhautunut.

Silloin tällöin tunnen itseni kovin hauraaksi, suorastaan heikoksi mutta kevyeksi, tuulessa lentäväksi heinämieheksi, joka heittelehtii ajatuksissaan maasta taivaisiin. Silti en saavuta rauhaa, en voi tuntea eheyttä arjen paineissa, odotuksien patistaessa väkinäisiin toimenpiteisiin. En haluaisi tehdä kompromisseja kevein perustein, en vain suorittaakseni velvollisuuksia, jotka palvelevat etuani vain etäisesti. Kuinka keskittyä lukemattomiin tehtäviin yhtäaikaisesti? Eivätkö odotukset postmoderneista ajattelulähtökohdista armottoman informaatiovyöryn keskellä aseta riittäviä haasteita jo luonnostaan kriittiselle ajattelijalle, joka kyseenalaistaa instituutionaalisia ajattelulähtökohtia, joiden mukaan yksilön tulee soveltaa ajattelussaan yhtenäisiä ajatusmalleja saavuttaakseen odotustenmukainen hypoteesi. Aivan kuin ajattelutradition mallit ynnä lähtökohdat olisivat ainoa tie oivalluksiin, jotka selittäisivät todellisuutta "objektiivisesti". Päinvastoin, kyseisten metodien tehtävänä on usein vain johdatella loogiseen ajatteluun, sekä valmiuksiin soveltaa tieteen sekä filosofisen tradition fundamentteja esittääkseen yksiselitteisesti tulkittavia argumentteja niin instituution kuin sen tradition näkökulmasta. Vielä eivät semanttiset ristiriidat johda käsitykseen siitä, että kyse voi olla myös tulkintojen ristiriidoista. Voimme ajattelumalleista riippumatta kantaa yhtä merkitystä, mutta ilmaisemme sen usein aivan eri sanoin, jolloin vastaavasti tulkintojen erinäisyys johdattelee moninaiseen aihioon selittääkseen ristiriitoihin johtaneita syitä. Nämä syyt eivät siis välttämättä liity merkityksien ristiriitoihin, vaan erinäisten tulkintojen semanttisiin ristiriitoihin. Voidaan ajatella, että objektiivisten ideoiden olemassaoloa ei voida todentaa, sillä kieli ei mahdollista käsitteille yhtenäisiä merkitystä subjektiivisten tulkintojen sekä erilaisten kontekstien vuoksi. Vaikka idean ynnä käsitteen merkitys olisi "yleisesti" tiedossa, sitä tuskin pystytään määrittelemään objektiivisesti." 1.2.2013 klo 03:00

Tässäpä jälleen heittelehtiviä mietteitä, kaikki kaikessa tämän ja usean muun ainutlaatuisen hetken näkökulmasta. Kaikki hetket lienevät ainutlaatuisia.

Oivallista talvea ja hohdokasta kevättä kaikille lukijoille ja muille tietoisille olioille joita kykenen kaikkeudessa käsittämään.