Humanistinen rappio

G. H von Wright

Absurdin normaaliuden paikka

”Nykyään kaikki ongelmat ovat periaatteessa joutavista asioista johtuvia. Liekkö maailma kehittynyt liian nopeasti nykyisenkaltaiseksi, ihminen ei oikeasti pysy perässä.” -Anonyymi

Toisinaan yhteiskunnallinen kyynikko voi sanoa, että kaikki nykypäivän ongelmat ovat seurausta siitä, että olemme menettäneet kyvyn yhteisöllisyyteen. Sanotaan että kulttuurimme, poliittiset aatteet ja yhteiskunta sinänsä rakentuu ajatukselle, että jokainen meistä on uniikki, ainutlaatuinen individuaali yksilö omine tarpeineen. Jos kaikki kuitenkin ovat edellä mainitun kaltaisia, keskenään erilaisia, onko kukaan enää uniikki?

”Ihminen ei ole saari, vaan osa mannerta.” -Anonyymi

Vertauksen manner voi kuvastaa globaalia yhteisöä, ihmiskuntaa. Voidaan myös ajatella, että on terveellistä nähdä tai luoda viitteellinen raja sille, kuinka suuri näkemämme yhteisö normeineen voi olla. Lienee ehkä jokseenkin suuruudenhullua, humanistista utopiaa ajatella, että manner voisi olla ideologisesti arvoiltaan ja tavoiltaan ehyt yhteisö jossa ei ilmene erimielisyyksiä, epäjärjestystä tai konflikteja. On absurdia ajatella, että arvoiltaan ja käsityksiltään ja elämäntavoiltaan marginaalinen ryhmä ihmisiä olisi humanistisen utopian nimissä valmis sopeutumaan suurempaan kulttuuris-ideologiseen hegemoniaan, mikäli heillä ei ole siihen ensisijaista tarvetta. Heille yksilöinä voi riittää, että saavat elää askeettista elämää samoja arvoja, uskontoa sekä elintapaa edustavien ihmisten kanssa. Vastaavasti on mieletöntä ajatella, että suuri kulttuuris-ideologinen hegemonia kykenisi individualistisen mantran ohella samaistumaan muuten kuin pieninä individuaaleina ryhminä tai yksilötasolla marginaalisiin kulttuuriryhmiin.


Yhteisöllisyyden rajat on syytä nähdä kerrostuneina; esimerkiksi kylä, valtio ja maailmankansalaisuus eivät usein ole toisiaan poissulkevia kategorioita, vaan tärkeää yksilön kannalta on löytää oma yhteisönsä, arvonsa jokaisella mainitulla tasolla. Yhteisön ei tarvitse olla biologisesti yhtenäinen ollakseen merkitsevä. Yhteisöllisyyden kokemukseen riittävä edellytys lienee jokin keskeinen yhdistävä tekijä, asia jonka kautta yksilö voi samaistua yhteisön muihin jäseniin. Biologisen yhteisön merkitystä ja lähipiirin myönteistä vaikutusta yksilön identiteettiin ja kokemukseen itsestään kuitenkin kulttuurisesti vähätellään. Nykypäivän käsitys on pirstaleinen, individualistinen mantra miltei kiistää yhteisöjen merkityksen, korostaen sokeasti yksilön vapautta ja oikeuksia määritellä arvonsa ja päämääränsä riippumatta siitä, mihin hän on syntynyt ja mitä eri lähiyhteisöt häneltä odottavat.

”Jos laajemmin katsoo tätä ilmiötä ja tekee siitä ajatushypyn lopputulemaan, niin ehkä halu on tehdä maailmasta Liisa ihmemaassa -tapainen absurdin normaaliuden paikka, jossa kenenkään ei pitäisi ihmetellä satunnaisuutta.” -Anonyymi

Joidenkin näkökulmien valossa kollektivistinen kulttuuritraditio nähdään vain pienten yhteisöjen tai kehittyvän maailman ilmiönä. Modernin länsimaisen humanismin mukaiset aatteet voidaan nähdä osana globaalista kulttuuriliberalismia, jonka mukaan jokainen ihminen lähtökohdistaan riippumatta on samanarvoinen maailmankansalainen, ja kaikilla on yhtenevät ihmisoikeudet. Hyväksytään myös, että kaikki lähtökohtaisesti oikeat teot, valinnat ja asenteet on syytä nähdä kunnioitettavina, riippumatta siitä millainen suhde yksilöllä on vallitseviin sosionormatiivisiin yhteisöihin. Ei ole yhteistä moraalia tai käsitystä siitä mikä on oikein tai väärin. Jokaisella on oikeus määritellä vallitseva todellisuus käsityksiensä mukaisesti ja oma suhteensa ympäröivään maailmaan itse, ensisijaisesti kunnioittaen omia tarpeitaan ja lähimmäisen vastaavia lähtökohtia. Katoaako käsitys yhteisistä arvoista ja siitä, että yksilöllä on pyyteetön vastuu tuottaa hyötyä vähintäänkin osana yhteisöjä, joista on elintapaansa ja tottumuksiinsa nähden ollut riippuvainen?

Pohjantähti

Lohi loiski
joella tuolla, kaukana pohjoisessa. Siellä
vaivaiskoivujen kupeessa kasvoi kasvi
tuntematon, jollaista ei kokenut
kulkijakaan ollut eläessään nähnyt. Kasvi
niin hento pieni ja vaivainen, mutta
kukinta komein mitä ikään nähty on. Ei
kulkija voinut kuin pysähtyä
ihmettelemään luomakunnan kauniita
kasvoja, uutta ihanaa ilmestystä, joka nyt kiiri mielen perille asti. Kulkija otti
askeleensa nähdäkseen kukan läheltä, ja
mitä lähemmäs hän eteni, sen
kirkkaammaksi kävi loisto kukinnon. Se
miltei sokaisi kokeneen vaeltajan, jota nyt
palelsi päivän vaihtuessa iltaan. Pimeys
laskeutui, aurinko laski pitkin järven
selkää. Pian oli pimeää, mutta ihmekasvi
loisti kuin mikäkin tähti, pohjantähti
kaukana erämaassa. Pystytti vaeltaja
telttansa läheiselle kalliolle, huurteisen
heinikon keskelle. Nuotion risuista kasasi,
joka pian roihusi kun liekkien tanssi kävi
käsiksi sateen pieksemiin oksiin. Näin kävi
hän maaten telttaansa, ja katseli loistetta
heinikossa, tuota tähteä, jonka luota pitäisi
hänen jo ani varhain lähteä. Aamulla
keräsi tavaransa matkamies, ja huomasi
loisteen sammuneen. Vain lakoontuneita
versoja velloi kosteassa heinikossa, aivan
kuin merkkinä siitä, ettei mikään ole ikuista.

Unessa

Tervehdys, tulen jälleen laajentaneeksi blogini ulottuvuuksia, sillä aion poikkeavasti jakaa erään jokseenkin irrationaalisen kertomuksen unesta, jonka koin kuukausia sitten. Kokemus kuitenkin oli niin elävä, etten voinut vain ohittaa sitä kuten arkisia mielijohteita. Se oli jotain todellista, menneitä muistikuvia yhdistelevää, mutta samalla ilmensi monia selittämättömiä "symboleita", joiden merkitystä ja alkuperää en kykene kokonaisuudessaan tulkitsemaan.

Unet ovat mielen ulottuvuus, jotain minkä luo reflektiivinen tiedonkäsittely vailla tilapäisia aistihavaintoja. Aivojen mekanismi ylläpitää tietoisuutta myös tilassa, jossa ulkomaailman aistiärsykkeet eivät kumpua välittömästi tietoisuuden piiriin.

Ensimmäisenä muistan, kävelleeni tuntemallani, keskisuuren tehdaskompleksin alueella. Kutsuttakoon sitä tällä kertaa vaikka nimellä ”Soramalmi”. Yhtäkkiä alue kuitenkin muuttuu silmissä, etäisyydet laajenevat ja näen korkealta puoli kaupunkia. Tehtaan vieressä kohoaa suuria, hyväkuntoisilta näyttäviä nykyaikaisia toimisto- ja asuintaloja, jotka kuitenkin henkivät mystistä hiljaisuutta, niin kuin rautatie ja autoväylä jotka ympäröivät pimeää aluetta. Ei kuulu kiskoilta kitinää tai liikenteen melua, eikä kaduilla näy ristinsielua, vaikka katulamput loistavat keltaista valoaan.

 Oli syksy ja ruskan värit hohtavat puissa, jotka pian jo luopuisivat kirjavista lehdistään.

 Huomasin olevani erään tuttavani, henkilö X kanssa kävelemässä kohti epätodellisen hiljaisia taloja. Jostain syystä edessä häämöttävän talon ikkunaverhojen takaa kuitenkin loisti himmeä valopiste, aivan kuin taskulamppu kiila. Aivan vieressä, talon vasemmalla puolella kulki rautatiesilta, ja edessä virtaava oja tai pieni joki. Ohitimme muutoin pimeän, punatiilisen rakennuksen ja ylitimme ojan. Toisella puolen oli kostea polku, jonka reunoja verhosi kasvillisuus, nuoret pajut ja koivut sekä korkeat heinäkasvit.

 Oja alkoi hetkittäin näyttää nyt suuremmalta joelta, jonka virtaavan äänen pystyi selvästi erottamaan lehtien havinasta. 

Polun vasemmalla puolella puiden takaa aukesi jonkinlainen niittymaisema, kauempana usvasta erottui kerrostaloja. Jonkin matkaa käveltyämme, polun oikealla puolella, joen vastarannassa alkoi valjeta vanhoja teollisuusrakennuksia, ja etäämmällä rinteen yläpäässä myös punamultaisia varastoja 1900-luvun vaihteesta. Matka jatkui kapenevaa polkua, kunnes polku yllättäen päättyi keltaisen tehdasrakennuksen edustalle. Kosteuden ja öljymäisen hajun haistoi ulos asti. 

Oviaukko ammotti auki, joten päätimme käydä sisään, olihan se tapana harrastuksen vuoksi. Edessä näkyi lukuisia vanhoja paperirullia pystyasennossa, putkistoa, pyöriä ja siiloja, joiden luukut unohdettuina riippuivat katosta ruosteisina kuultaen teollisuuden historiaa.

Suuret ikkunat olivat täysin lasittomia, ruoste ja kosteus olivat tehneet tehtävänsä suurille kemikaalisäiliöille ja hanoille. Hallintahuoneen mittarien viisarit eivät olleet värähtäneet vuosikymmeniin. Vain etäinen veden solina joelta kantautui unohdettujen tehdashallien uumeniin avoimista ikkunoista. Varovaista kävelyä jatkui askeleet kaikuen peremmälle tehtaan uumeniin, suurempaan halliin jota tukivat suuret keskipilarit. Kiersimme pilareita kunnes edellisestä hallista alkoi kuulua miesjoukon puheensorinaa josta ei saanut selvää. Päätimme rohkeasti lähteä katsomaan keitä pyrki sisälle, olivatko he viranomaisia, kenties kiinteistön omistajia tai sitten vain kiinnostuneita ohikulkijoita. Pian miehet jo astuivat sisään oviaukosta ja tähyilivät hallia tarkkaavaisesti ja siten huomasivat meidätkin yllättyneinä. Nostin kameraa kuin merkiksi siitä, että olin täällä vain valokuvaamassa kohdetta, eikä aikeissa ollut harjoittaa ilkivaltaa tai anastaa mitään. Sanattomasti kävikin selväksi, että hekin olivat jonkinlaisia tutkijoita. Siinä samassa tapahtui oivallus, tajusin olevani unessa, jonka jälkeen välittömästi tarkistin olivatko ohimennen taltioidut kuvat tallentuneet kameran muistiin. Ne todellakin olivat, kirkkaina ja selvinä, joka yllällätti, sillä usein unimaailman tapahtumat eivät ole niin johdonmukaisia. Kävelimme tehtaan pihalle, jotta voisin paikantaa kohteen sijaintia puhelimen GPS-toiminnoilla. Karttasovellus näytti yhä, että sijaintimme oli edelleen ”Soramalmin” alueella, mutta siinä samassa paikkapiste alkoi heittelehtiä eikä mystisellä tavalla antanut varmaa tietoa sijainnista. Tuttavani, henkilö X tahtoi tässä vaiheessa jo edetä, tai oikeastaan palata takaisin sinne mistä olimme lähteneet. 

Lähdimmekin kävelemään polkua takaisin, siinä toivossa että löytäisimme takaisin ”Soramalmille”. Unimaailman maisemat kuitenkin olivat kuitenkin ikäväksemme muuttuneet. Oikealla puolella sijaitsevat kerrostalot olivatkin huomattavasti kauempana kuin aiemmin. Polunvarren kasvillisuuden tuolla puolen näkyi loivaa rinnettä, jota peittivät vihreä nurmi ja niittykasvit. Hetken kuluttua rinteestä erottui erikoinen kumpu, jota päätimme tarkastella lähemmin. Pian alkoi valjeta jonkinlainen maakellari, jonka seinämiä, hämmennystä herättäen peittivät kirjavat kukat ja eksoottiset viherkasvit. Luolamaisen kellarin seinämät kattoa myöten olivat täysin niiden peitossa. Vaikutelma oli epätodellinen. Kellarin uumenista paljastui sekalaista tavaraa, vanhoja kalusteita ynnä muuta epämääräistä irtaimistoa. Päätin vielä napata kuvan ihmeellisestä näystä ennen kuin jatkoimme matkaa kohti lähtöpistettä. 

Matka jatkui edelleen nurmista rinnettä luultavasti pohjoiseen, kunnes edessä alkoi näkyä hieman vanhempia kerrostaloja sekä muita betonirakennelmia. Näkymä alkoi muistuttaa tyypillistä viime vuosikymmenten lähiökorttelia. Kerrostalojen edustalla sijaitsi matalampi rakennus, kenties jokin liiketila. Ikkunat olivat jälleen rikki. Äkkiä näkymä muuttui, kaikki liiketilan takana nousevat kerrostalot olivat pimeinä, ja ikkunat ammottivat lasittomina. Talojen seinät olivat rapattua betonia, kosteuden ja homeen vihertämiä aikojen saatossa. Lähiön vanhaa, kulunutta asfalttia peitti sammal ja seisovat vesilätäköt. Tähyilimme liiketilan takana nousevan kerrostalon ikkunoita ylemmäs, kunnes näkyi kaksi ehjää ikkunaa. Niiden takana näytti istuvan kaksi ihmistä pimeässä, vierekkäin ja täysin liikkumatta. Kasvonpiirteitä ei voinut erottaa selvästi huoneen hämäristä, mutta nuo miltei elottomat hahmot katsoivat suoraan meitä kohti. Ilmapiirissä oli jotain karmivan pahaenteistä, tuntui siltä, kuin henkilöt ikkunan takana eivät olisi eläviä, mutta tarkkailisivat jotain. No, kaikesta huolimatta päätettiin edetä katsomaan liiketilaa kerrostalon edustalla. Kävelimme kosteaa asfalttia kymmeniä metrejä saapuen liiketilan oville, joille laski ramppi, joka muistutti tyypillisten 1960-luvun rakennusten autohallien sisääntulokäytäviä. Ruosteiset ovet olivat hieman maanpinnan alapuolella. Kävimme avoimesta ovesta sisään hämärään, suureen toimistomaiseen aulaan, jonka oikealla puolella, käytävän päässä alkoi valjeta lisää ovia. Toisella puolella näkyi jonkinlainen vastaanottopöytä, pyöreä ja valkoinen, hotellin ”respaa” muistuttava palvelupiste. Tunnelma tilassa oli hyvin painostava ja pysähtynyt, tavalla jota on vaikea selittää. Tuntui kuin seinistä ja pimeistä nurkista hohkaisi jotain pahaenteistä, joka tarkkailee liikkeitäsi, eikä halua tulla huomatuksi syystä tai toisesta. Se jokin ”piili” seinissä ja nurkissa, oikeastaan joka puolella. Katselin ovia ja tilaa oikealla. Ihmetystä herätti se, että julkisivuun nähden sisätila ei ollut erityisen rapistunut, eikä töhryjä ja ilkivaltaa voinut juurikaan löytää paljain silmin. Käytävällä ei ollut pilkkopimeää, sillä katutason ikkunoista kajasti viiruina iltainen aurinko luoden erikoisen valotilan.

Käytävän ovista päässä olevista ovista alkaa erottua kylttejä. Joissakin ovissa oli suuri salpa sekä koodilukko. Arvelin paikan olleen vanha pankkitila. Avasimme oven oikealta puolelta, joka johti huoneeseen jonka seinillä oli paljon metallisia lokeroita, kuin pankkiholvissa. Koska mitään valaisinta ei ollut mukana, yritin valaista tilaa laukaisemalla kameraa salaman kera. Akku oli vähissä, mutta riitti vielä muutaman kerran kääntämään suljinta. Sattumalta otin myös kuvan tuttavastani. Kameran näytöllä havaitsen hänen kasvonpiirteensä ensikertaa selvästi unen aikana. Kuvassa näkyi henkilö, jota en muistanut tuntevani. Hän oli kaunis, voimakaspiirteinen nainen, jotain millaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Kun olin näyttämässä kuvaa hänelle niin tapahtuikin yllättävä käänne, hän katosi pimeyksiin... Kylmät väreet hiipivät selkäpiitä kun tajusin olevani yksin huoneessa. Silti tuntui kuin hänen henkensä olisi vaeltanut tilassa hetken katoamisen jälkeen. Kylmät ilmavirtaukset kiersivät huonetta ja kuului, kuinka ovet narisivat pimeillä käytävillä. Ilmapiiri ei ollut enää niin pahaenteinen, vaan tuntui kuin jokin olisi päässyt vapaaksi, samalla tuoden rauhan unohdetun huoneen varjojen tyyssijaan.

Samilón, 1. syyskuuta

Keinokieli vastaan kielen luonto

Tervehdys! Jos nyt kerrankin palaisin sanoihin, joita voi ymmärtää. Viime aikoina en ole mietteitä jakanut saati blogia muutoin päivittänyt. Taustalla lienee monia syitä rajoittavia, joiden myötä on huomaten kaventunut taipumus ilmaista itseään selvin ilmauksin. Nykyisin on sangen haastavaa muotoilla ajatuksia suomeksi, sillä olen syystä tai toisesta keskittynyt keinokielen kehitykseen sekä siihen liittyvään kirjoittamiseen. Nykyisin ei mieltä hallitse tarve jäsentää ajatuksia kielikuviksi, jotka johtaisivat blogiin eksyvän verkkovaeltajan tulkintoja kohti uusia oivalluksia maailman ilmiöistä ynnä suurista kysymyksistä vailla todellisia vastauksia. En enää koe tarvetta avata tekstinkäsittelyohjelmaa ja välittömästi suoltaa metaforista tekstiä vailla esirajoitteita tai kielen muotoja, vaan takkuilee vapaa tajunnanvirta eikä luonnistu kirjoitus luova. Liioin etsin loppusointua, riimiä taikka jotain muuta muodollista, joka avaisi väkinäisesti uusia mielijohteita esisopimusten ja yksilön ajattelun rakenteiden tuolle puolen, ja kenties romauttaisi hetkeksi tietoisuuden tornin tiedon tuulessa huojuvan, jota tuskin ikänä saa niin tukevaksi, että kantaisi loppuun asti vailla seinien halkeilua. Kohtaamme vääjäämättä ristiriitoja, kun kuljemme tiedon tietä etsien totuuden ykseyttä.

Jos kuitenkin hieman valottaisin, mistä tarve salata nykyisiä mietteitä kumpuaa, mistä juurtaa taipumus luoda uutta kieltä ja kuvitteellista kulttuuria, joka heijastaa yksilön maailmankuvaa ja sen muille käsittämättömiä aksioomia olevasta ja ajoittain yleisluontoisista ilmiöistä. Nykyisin on helpompi sanoa "Értim altan hír venner nútima", kuin "Joskus pohdin kuinka nykyhetki muuttuu". Olen omaksunut vieraan, omintakeisen äänneharmonian kielestä, jota ei konkreettisesti ole olemassa. Ideaalinen maailma, joka on täysin tietoisen subjektin varassa, vailla kehitystä luonnontilassa, inhimillisen vuorovaikutuksen kautta. Yksilön käsityksiin ja mielijohteisiin rakentuva maailma, jolla ei ole funktiota, ei käyttöä kommunikaatiossa. Se on kieli, jonka kautta kätken arkisia kuin suuriakin mietteitä, joita en erinäisistä syistä tahdo julkilausua edes itselleni suorin sanoin. Se on keino paeta itsekritiikkiä, sekä vuosien vieriessä muodostuneita neuroottisia lähtökohtia - ilmaista itseään äärimmäisen yksityiskohtaisin ilmauksin, riippumatta siitä, kuinka vaikeaselkoisena teksti lopulta voidaan kokea lukijan näkökulmasta. Hetkinä, joina koen itseilmaisun vaikeaksi, ajaudun tuon keinokielen pariin, joka kasvaa huomaamatta lähes päivittäin muuttaen muotoaan, eikä vähitellen enää vastaakaan alkuperäistä ideaa keinokielestä, joka tarjoaisi jotain uutta kielellisen ajattelun kirjossa.

En oikeastaan kirjoita nykyisin juuri mitään niin kuin ennen, vaan eksyn arkisten askareiden ja velvoitteiden piiristä pyörittämään outoja sanoja tekstikenttään, jonka jälkeen täydennän tiedostoa, joka kätkee riveihinsä suuren sanakirjan.

Kuinka ilmaista itseään riittävän voimakkaasti, kun samalla kaikin keinoin välttää ilmaisuja jotka kantavat liioin tulkittavia merkityksiä? Voidaan toki ajatella kaikkien kielellisten ilmauksien olevan tulkinnanvaraisia, sillä kyse on poikkeuksetta esisopimuksista, jotka muuttuvat eri yhteyksissä vailla pysyviä määritelmiä. Keinokieli ei kuitenkaan puolla sellaisia esisopimuksia, joita omaksumme ajatteluumme. Luonnollinen kieli ei ole kahlittu määritelmineen, se muuttuu kautta kontekstien saaden uusia muotoja, jotka rikkovat vanhoja sääntöjä. Luonnollinen kieli sopeutuu elämään ja ihmisten tarpeisiin, vuorovaikutuksen välineeksi, joka kantaa niin informaatiota kuin kulttuuria ynnä historiaa mukanaan. On kaikkivoiva tietoinen tiedonkäsittely, kielellinen viestintä ynnä sanojen asettelu. Ei "Cartani" tavoita kielen luontoa, vaan kopioi eri kielien muotoja, jotka ovat aikojen saatossa kehittyneet ihmisen tavasta ilmaista erilaisia asioita. On vaikea luoda yksiselitteistä verrantoa, kun kyseessä on täysin yksilön maailmankuvan varaan rakentuva kokonaisuus vailla selvyyttä. Hetkittäin voin sitä hieman avartaa, mutta sisin tarkoitus piilee jossakin, mikä lienee täysin ulkona kielestä ja tietoisuuden rajapinnasta.

Elämän liekki tuulessa

"Vierailen usein mieleni mailla, vaikka en tiedäkään missä ne sijaitsevat. Mietin, pohdin ja ounastelen liikaa kuinka kirjoittaa, kuinka sanaansa sijoittaa soljuvin askelein kohti uutta oivallusta. Miksi juuri minä olen niin epätoivoinen? Kaikki lienee elämässäni hyvin, enkä voi perustella raskasmielisyyttäni ympäristötekijöillä tai kokemuksilla. Kerrankin olin jännittämättä, kun puhuin ystäväni kanssa huoneeni lattialla. Kerrankin olin niin kuin suinkin halusin olla läsnä tilanteessa. Hän, rakas ystäväni on saanut minut uskomaan itseeni. En voi kuin kiittää häntä, ja kaikkia muita hyviä ystäviäni heidän sanoistaan, jotka avartavat tuota harhaa joka parhaillaan saartaa ajatukseni ulkomaailmasta. Olen ahdistunut, olen turhautunut, mutta samalla kaikkea muuta. Miten voisinkaan ilmaista sen riittävän voimakkaasti. Tämä on vain jokapäiväistä jaarittelua, tekstiä vailla varsinaista merkitystä. Toivon jonain päivänä löytäväni syyn tavoitella onnen esiintymiä myös tulevaisuudessa. Miksi eläisin vain hetkessä vailla huolta tulevista tapahtumista, joihin kuitenkin havahdun päivittäin. Ihmettelen nykyhetken muuttumista, ihmettelen kuinka aika virtaa, mutta itse vellon kuin seisovassa vedessä. Seison keskellä kuohuvaa koskea, katselen veden virtausta unohtaen tyystin miten kulkea sen mukana, miten kellua virran viemänä myötä ohi viilettävien ihmisten, jotka laineissa lipuvat kohti rantaa. Siellä jossain kaukana, ikuisuudessa on tieni pieni, polku pimeä, hämärä hiihtolatu lumen peittämä. Siellä jossain vaellan puiden varjoissa, oksien raapiessa hiuksiani, havujen takertuessa vaatteisiini. Joskus vielä löydän niityn reunalle, ehkä tiekin vie poikki pellon tuon, kenties tienviittojakin nähdä suo. Lienee aina hyvä kysyä, muttei koskaan pysyä yhden tien varrella pelkäämättä esteitä. Lähtöpiste piirtyy uudelleen joka hetki, etkä koskaan herää sitä näkemään. Jos vielä kurjet aurana muuttavat pois, et ole kadottanut mennyttä etkä tulevaa. Nykyhetki on aina, vaikket sitä koskaan huomaa. Mennyttä muistelet, ajatuksissasi uiskentelet. Tulevaa ajattelet, enteitä etsit ja huomista jo kuvittelet. Kevyt on kulkea jos et sinetöi sieluasi, et kahlitse kasvojasi elämään ikuista unelmaa. Olkaa vapaita, ei teillä ole kiire valmiissa maailmassa. Eläkää hetken herroina, iloitkaa kun vielä on aikaa. Muistakaa itkeä ja nauraa, näyttäkää kuinka voi elämänne liekki kallis ankaran arjen myrskyssä.

Samilón,10.3.2013, klo 00:28"

Jo vuosi sitten saatoin kuvailla lyyrisesti elämäni heikkoja hetkiä, jotka vuoden kuluessa ovat yhä hämärtyneet, enkä niistä ole tullut tietoiseksi pitkiin aikoihin. Kirjoittaminen jos mikä on nykyisin vaikeaa, sen parissa nytkin vaikeroin vailla oikeita sanoja. Lienee hyvä ilmaista, että todellakin olen ollut masentunut, myötä menneiden merkkien varjossa kuihtunut ja haurastunut liiaksi. Vielä hetki sitten en ollut kuukausiin kohdannut ihmisiä, enkä ottanut heihin yhteyttä, sillä pelkään heitä häiritseväni. En ollut aikoihin astunut ulos huoneeni hiljaisuudesta. Seiniä peittävät auringon keltaamat muistilaput tyhjine merkityksineen, kuin ulkoisena herätteenä todellisuuteen, joka ajoittain harhaksi muuttuu kun mieli ikävät muistot piilottaa ja kultaisia alati kuultaa heikkoina hetkinä, joina pakenen ahdasta maailmaa luulojeni luolissa. Ajelehdin menneissä mieleni merillä, poljen seisovaa vettä kaivoni pohjalla.

Tahdon kuitenkin olla rehellinen, enkä enää peitä ja yritä salata sitä, että olen vellonut pian puoli vuotta lähes täysin toimettomana. Ne asiat, jotka ennen herättivät mielenkiintoa, ovat unohtuneet ja pois jääneet arkisesta toiminnasta. En nykyisin saavuta nautintoa sävelistä pianon, eivätkä uudet inspiraatiot johda tuntien säveltämiseen. Suurin ongelma lienee se, että opiskelut ovat jääneet puolitiehen. En ole kyennyt neljännen lukuvuoteni aikana suorittamaan valmistumiseen vaadittavia kursseja. Näyttää ikävästi siltä, etten sittenkään voi valmistua tänä keväänä. Aiemmin olen siitä vaiennut, sillä en voi taantumaa rationaalisesti perustella. Lukuisat taustatekijät ovat huomaamatta nostaneet arkiset ennakkoluulot ynnä itseilmaisun rajoitteet valtaviin mittasuhteisiin.

Tapani on uljas lopetus luoda, mutta tällä kertaa alitan tuon vakaan riman, jonka yli joka hetki mielin, mutta raskain mielin taakka arkisten luulojen pitää askeleeni maassa kiinni. Maata vasten siis taittuu matka näin poikkeuksena sääntöä osoittaen.

Edessä häämöttää monia haasteita, mutta lopuksi uskon kuitenkin niistä selviäväni tavalla tai toisella. Kenties kyse on vain siitä, että suhtaudun niihin liian raskaasti, olen ajautunut kyynisyyden kuiluun, lipunut arjen rannasta avomerelle vailla keinoja etsiä oikeaa suuntaa. Elämän tie mystinen on jokaisen ainutlaatuinen. No, päättyköön jo silkka jaarittelu.

Pitkään epäröin voinko tämän julkaista, kunnes vihdoin selvin ajatuksin totesin, tuskin mitään siinä menetän.

Loistavaa kevättä kaikille lukijoille, ynnä muille entiteeteille joita kykenen kaikkeudessa käsittämään!

Syksyn taikaa

Eräänä iltana pilvet juoksivat alla täydenkuun kalpean. Syksyn taikaa, kuten kuuluu alussa soivan kappaleen nimikin. Pianomelodiat muuttuvat vähitellen kosmiseksi rapinaksi, jonka jälkimainingeissa Johann Sebastian Bachin toistaiseksi nimeltä mainitsematon teos värähtelee vinyylilevyltä kantautuen komeasti kuulohavaintojen piiriin. Tässä siis blogiin hieman poikkeuksellisesti audiovisuaalista sisältöä.