Absurdin normaaliuden paikka

”Nykyään kaikki ongelmat ovat periaatteessa joutavista asioista johtuvia. Liekkö maailma kehittynyt liian nopeasti nykyisenkaltaiseksi, ihminen ei oikeasti pysy perässä.” -Anonyymi

Toisinaan yhteiskunnallinen kyynikko voi sanoa, että kaikki nykypäivän ongelmat ovat seurausta siitä, että olemme menettäneet kyvyn yhteisöllisyyteen. Sanotaan että kulttuurimme, poliittiset aatteet ja yhteiskunta sinänsä rakentuu ajatukselle, että jokainen meistä on uniikki, ainutlaatuinen individuaali yksilö omine tarpeineen. Jos kaikki kuitenkin ovat edellä mainitun kaltaisia, keskenään erilaisia, onko kukaan enää uniikki?

”Ihminen ei ole saari, vaan osa mannerta.” -Anonyymi

Vertauksen manner voi kuvastaa globaalia yhteisöä, ihmiskuntaa. Voidaan myös ajatella, että on terveellistä nähdä tai luoda viitteellinen raja sille, kuinka suuri näkemämme yhteisö normeineen voi olla. Lienee ehkä jokseenkin suuruudenhullua, humanistista utopiaa ajatella, että manner voisi olla ideologisesti arvoiltaan ja tavoiltaan ehyt yhteisö jossa ei ilmene erimielisyyksiä, epäjärjestystä tai konflikteja. On absurdia ajatella, että arvoiltaan ja käsityksiltään ja elämäntavoiltaan marginaalinen ryhmä ihmisiä olisi humanistisen utopian nimissä valmis sopeutumaan suurempaan kulttuuris-ideologiseen hegemoniaan, mikäli heillä ei ole siihen ensisijaista tarvetta. Heille yksilöinä voi riittää, että saavat elää askeettista elämää samoja arvoja, uskontoa sekä elintapaa edustavien ihmisten kanssa. Vastaavasti on mieletöntä ajatella, että suuri kulttuuris-ideologinen hegemonia kykenisi individualistisen mantran ohella samaistumaan muuten kuin pieninä individuaaleina ryhminä tai yksilötasolla marginaalisiin kulttuuriryhmiin.


Yhteisöllisyyden rajat on syytä nähdä kerrostuneina; esimerkiksi kylä, valtio ja maailmankansalaisuus eivät usein ole toisiaan poissulkevia kategorioita, vaan tärkeää yksilön kannalta on löytää oma yhteisönsä, arvonsa jokaisella mainitulla tasolla. Yhteisön ei tarvitse olla biologisesti yhtenäinen ollakseen merkitsevä. Yhteisöllisyyden kokemukseen riittävä edellytys lienee jokin keskeinen yhdistävä tekijä, asia jonka kautta yksilö voi samaistua yhteisön muihin jäseniin. Biologisen yhteisön merkitystä ja lähipiirin myönteistä vaikutusta yksilön identiteettiin ja kokemukseen itsestään kuitenkin kulttuurisesti vähätellään. Nykypäivän käsitys on pirstaleinen, individualistinen mantra miltei kiistää yhteisöjen merkityksen, korostaen sokeasti yksilön vapautta ja oikeuksia määritellä arvonsa ja päämääränsä riippumatta siitä, mihin hän on syntynyt ja mitä eri lähiyhteisöt häneltä odottavat.

”Jos laajemmin katsoo tätä ilmiötä ja tekee siitä ajatushypyn lopputulemaan, niin ehkä halu on tehdä maailmasta Liisa ihmemaassa -tapainen absurdin normaaliuden paikka, jossa kenenkään ei pitäisi ihmetellä satunnaisuutta.” -Anonyymi

Joidenkin näkökulmien valossa kollektivistinen kulttuuritraditio nähdään vain pienten yhteisöjen tai kehittyvän maailman ilmiönä. Modernin länsimaisen humanismin mukaiset aatteet voidaan nähdä osana globaalista kulttuuriliberalismia, jonka mukaan jokainen ihminen lähtökohdistaan riippumatta on samanarvoinen maailmankansalainen, ja kaikilla on yhtenevät ihmisoikeudet. Hyväksytään myös, että kaikki lähtökohtaisesti oikeat teot, valinnat ja asenteet on syytä nähdä kunnioitettavina, riippumatta siitä millainen suhde yksilöllä on vallitseviin sosionormatiivisiin yhteisöihin. Ei ole yhteistä moraalia tai käsitystä siitä mikä on oikein tai väärin. Jokaisella on oikeus määritellä vallitseva todellisuus käsityksiensä mukaisesti ja oma suhteensa ympäröivään maailmaan itse, ensisijaisesti kunnioittaen omia tarpeitaan ja lähimmäisen vastaavia lähtökohtia. Katoaako käsitys yhteisistä arvoista ja siitä, että yksilöllä on pyyteetön vastuu tuottaa hyötyä vähintäänkin osana yhteisöjä, joista on elintapaansa ja tottumuksiinsa nähden ollut riippuvainen?