Pohjantähti

Lohi loiski
joella tuolla, kaukana pohjoisessa. Siellä
vaivaiskoivujen kupeessa kasvoi kasvi
tuntematon, jollaista ei kokenut
kulkijakaan ollut eläessään nähnyt. Kasvi
niin hento pieni ja vaivainen, mutta
kukinta komein mitä ikään nähty on. Ei
kulkija voinut kuin pysähtyä
ihmettelemään luomakunnan kauniita
kasvoja, uutta ihanaa ilmestystä, joka nyt kiiri mielen perille asti. Kulkija otti
askeleensa nähdäkseen kukan läheltä, ja
mitä lähemmäs hän eteni, sen
kirkkaammaksi kävi loisto kukinnon. Se
miltei sokaisi kokeneen vaeltajan, jota nyt
palelsi päivän vaihtuessa iltaan. Pimeys
laskeutui, aurinko laski pitkin järven
selkää. Pian oli pimeää, mutta ihmekasvi
loisti kuin mikäkin tähti, pohjantähti
kaukana erämaassa. Pystytti vaeltaja
telttansa läheiselle kalliolle, huurteisen
heinikon keskelle. Nuotion risuista kasasi,
joka pian roihusi kun liekkien tanssi kävi
käsiksi sateen pieksemiin oksiin. Näin kävi
hän maaten telttaansa, ja katseli loistetta
heinikossa, tuota tähteä, jonka luota pitäisi
hänen jo ani varhain lähteä. Aamulla
keräsi tavaransa matkamies, ja huomasi
loisteen sammuneen. Vain lakoontuneita
versoja velloi kosteassa heinikossa, aivan
kuin merkkinä siitä, ettei mikään ole ikuista.