torstai 27. marraskuuta 2014

Unessa

Tervehdys, tulen jälleen laajentaneeksi blogini ulottuvuuksia, sillä aion poikkeavasti jakaa erään jokseenkin irrationaalisen kertomuksen unesta, jonka koin kuukausia sitten. Kokemus kuitenkin oli niin elävä, etten voinut vain ohittaa sitä kuten arkisia mielijohteita. Se oli jotain todellista, menneitä muistikuvia yhdistelevää, mutta samalla ilmensi monia selittämättömiä "symboleita", joiden merkitystä ja alkuperää en kykene kokonaisuudessaan tulkitsemaan.

Unet ovat mielen ulottuvuus, jotain minkä luo reflektiivinen tiedonkäsittely vailla tilapäisia aistihavaintoja. Aivojen mekanismi ylläpitää tietoisuutta myös tilassa, jossa ulkomaailman aistiärsykkeet eivät kumpua välittömästi tietoisuuden piiriin.

Ensimmäisenä muistan, kävelleeni tuntemallani, keskisuuren tehdaskompleksin alueella. Kutsuttakoon sitä tällä kertaa vaikka nimellä ”Soramalmi”. Yhtäkkiä alue kuitenkin muuttuu silmissä, etäisyydet laajenevat ja näen korkealta puoli kaupunkia. Tehtaan vieressä kohoaa suuria, hyväkuntoisilta näyttäviä nykyaikaisia toimisto- ja asuintaloja, jotka kuitenkin henkivät mystistä hiljaisuutta, niin kuin rautatie ja autoväylä jotka ympäröivät pimeää aluetta. Ei kuulu kiskoilta kitinää tai liikenteen melua, eikä kaduilla näy ristinsielua, vaikka katulamput loistavat keltaista valoaan.


 Oli syksy ja ruskan värit hohtavat puissa, jotka pian jo luopuisivat kirjavista lehdistään.

 Huomasin olevani erään tuttavani, henkilö X kanssa kävelemässä kohti epätodellisen hiljaisia taloja. Jostain syystä edessä häämöttävän talon ikkunaverhojen takaa kuitenkin loisti himmeä valopiste, aivan kuin taskulamppu kiila. Aivan vieressä, talon vasemmalla puolella kulki rautatiesilta, ja edessä virtaava oja tai pieni joki. Ohitimme muutoin pimeän, punatiilisen rakennuksen ja ylitimme ojan. Toisella puolen oli kostea polku, jonka reunoja verhosi kasvillisuus, nuoret pajut ja koivut sekä korkeat heinäkasvit.


 Oja alkoi hetkittäin näyttää nyt suuremmalta joelta, jonka virtaavan äänen pystyi selvästi erottamaan lehtien havinasta. 


Polun vasemmalla puolella puiden takaa aukesi jonkinlainen niittymaisema, kauempana usvasta erottui kerrostaloja. Jonkin matkaa käveltyämme, polun oikealla puolella, joen vastarannassa alkoi valjeta vanhoja teollisuusrakennuksia, ja etäämmällä rinteen yläpäässä myös punamultaisia varastoja 1900-luvun vaihteesta. Matka jatkui kapenevaa polkua, kunnes polku yllättäen päättyi keltaisen tehdasrakennuksen edustalle. Kosteuden ja öljymäisen hajun haistoi ulos asti. 

Oviaukko ammotti auki, joten päätimme käydä sisään, olihan se tapana harrastuksen vuoksi. Edessä näkyi lukuisia vanhoja paperirullia pystyasennossa, putkistoa, pyöriä ja siiloja, joiden luukut unohdettuina riippuivat katosta ruosteisina kuultaen teollisuuden historiaa.



Suuret ikkunat olivat täysin lasittomia, ruoste ja kosteus olivat tehneet tehtävänsä suurille kemikaalisäiliöille ja hanoille. Hallintahuoneen mittarien viisarit eivät olleet värähtäneet vuosikymmeniin. Vain etäinen veden solina joelta kantautui unohdettujen tehdashallien uumeniin avoimista ikkunoista. Varovaista kävelyä jatkui askeleet kaikuen peremmälle tehtaan uumeniin, suurempaan halliin jota tukivat suuret keskipilarit. Kiersimme pilareita kunnes edellisestä hallista alkoi kuulua miesjoukon puheensorinaa josta ei saanut selvää. Päätimme rohkeasti lähteä katsomaan keitä pyrki sisälle, olivatko he viranomaisia, kenties kiinteistön omistajia tai sitten vain kiinnostuneita ohikulkijoita. Pian miehet jo astuivat sisään oviaukosta ja tähyilivät hallia tarkkaavaisesti ja siten huomasivat meidätkin yllättyneinä. Nostin kameraa kuin merkiksi siitä, että olin täällä vain valokuvaamassa kohdetta, eikä aikeissa ollut harjoittaa ilkivaltaa tai anastaa mitään. Sanattomasti kävikin selväksi, että hekin olivat jonkinlaisia tutkijoita. Siinä samassa tapahtui oivallus, tajusin olevani unessa, jonka jälkeen välittömästi tarkistin olivatko ohimennen taltioidut kuvat tallentuneet kameran muistiin. Ne todellakin olivat, kirkkaina ja selvinä, joka yllällätti, sillä usein unimaailman tapahtumat eivät ole niin johdonmukaisia. Kävelimme tehtaan pihalle, jotta voisin paikantaa kohteen sijaintia puhelimen GPS-toiminnoilla. Karttasovellus näytti yhä, että sijaintimme oli edelleen ”Soramalmin” alueella, mutta siinä samassa paikkapiste alkoi heittelehtiä eikä mystisellä tavalla antanut varmaa tietoa sijainnista. Tuttavani, henkilö X tahtoi tässä vaiheessa jo edetä, tai oikeastaan palata takaisin sinne mistä olimme lähteneet. 

Lähdimmekin kävelemään polkua takaisin, siinä toivossa että löytäisimme takaisin ”Soramalmille”. Unimaailman maisemat kuitenkin olivat kuitenkin ikäväksemme muuttuneet. Oikealla puolella sijaitsevat kerrostalot olivatkin huomattavasti kauempana kuin aiemmin. Polunvarren kasvillisuuden tuolla puolen näkyi loivaa rinnettä, jota peittivät vihreä nurmi ja niittykasvit. Hetken kuluttua rinteestä erottui erikoinen kumpu, jota päätimme tarkastella lähemmin. Pian alkoi valjeta jonkinlainen maakellari, jonka seinämiä, hämmennystä herättäen peittivät kirjavat kukat ja eksoottiset viherkasvit. Luolamaisen kellarin seinämät kattoa myöten olivat täysin niiden peitossa. Vaikutelma oli epätodellinen. Kellarin uumenista paljastui sekalaista tavaraa, vanhoja kalusteita ynnä muuta epämääräistä irtaimistoa. Päätin vielä napata kuvan ihmeellisestä näystä ennen kuin jatkoimme matkaa kohti lähtöpistettä. 

Matka jatkui edelleen nurmista rinnettä luultavasti pohjoiseen, kunnes edessä alkoi näkyä hieman vanhempia kerrostaloja sekä muita betonirakennelmia. Näkymä alkoi muistuttaa tyypillistä viime vuosikymmenten lähiökorttelia. Kerrostalojen edustalla sijaitsi matalampi rakennus, kenties jokin liiketila. Ikkunat olivat jälleen rikki. Äkkiä näkymä muuttui, kaikki liiketilan takana nousevat kerrostalot olivat pimeinä, ja ikkunat ammottivat lasittomina. Talojen seinät olivat rapattua betonia, kosteuden ja homeen vihertämiä aikojen saatossa. Lähiön vanhaa, kulunutta asfalttia peitti sammal ja seisovat vesilätäköt. Tähyilimme liiketilan takana nousevan kerrostalon ikkunoita ylemmäs, kunnes näkyi kaksi ehjää ikkunaa. Niiden takana näytti istuvan kaksi ihmistä pimeässä, vierekkäin ja täysin liikkumatta. Kasvonpiirteitä ei voinut erottaa selvästi huoneen hämäristä, mutta nuo miltei elottomat hahmot katsoivat suoraan meitä kohti. Ilmapiirissä oli jotain karmivan pahaenteistä, tuntui siltä, kuin henkilöt ikkunan takana eivät olisi eläviä, mutta tarkkailisivat jotain. No, kaikesta huolimatta päätettiin edetä katsomaan liiketilaa kerrostalon edustalla. Kävelimme kosteaa asfalttia kymmeniä metrejä saapuen liiketilan oville, joille laski ramppi, joka muistutti tyypillisten 1960-luvun rakennusten autohallien sisääntulokäytäviä. Ruosteiset ovet olivat hieman maanpinnan alapuolella. Kävimme avoimesta ovesta sisään hämärään, suureen toimistomaiseen aulaan, jonka oikealla puolella, käytävän päässä alkoi valjeta lisää ovia. Toisella puolella näkyi jonkinlainen vastaanottopöytä, pyöreä ja valkoinen, hotellin ”respaa” muistuttava palvelupiste. Tunnelma tilassa oli hyvin painostava ja pysähtynyt, tavalla jota on vaikea selittää. Tuntui kuin seinistä ja pimeistä nurkista hohkaisi jotain pahaenteistä, joka tarkkailee liikkeitäsi, eikä halua tulla huomatuksi syystä tai toisesta. Se jokin ”piili” seinissä ja nurkissa, oikeastaan joka puolella. Katselin ovia ja tilaa oikealla. Ihmetystä herätti se, että julkisivuun nähden sisätila ei ollut erityisen rapistunut, eikä töhryjä ja ilkivaltaa voinut juurikaan löytää paljain silmin. Käytävällä ei ollut pilkkopimeää, sillä katutason ikkunoista kajasti viiruina iltainen aurinko luoden erikoisen valotilan.



Käytävän ovista päässä olevista ovista alkaa erottua kylttejä. Joissakin ovissa oli suuri salpa sekä koodilukko. Arvelin paikan olleen vanha pankkitila. Avasimme oven oikealta puolelta, joka johti huoneeseen jonka seinillä oli paljon metallisia lokeroita, kuin pankkiholvissa. Koska mitään valaisinta ei ollut mukana, yritin valaista tilaa laukaisemalla kameraa salaman kera. Akku oli vähissä, mutta riitti vielä muutaman kerran kääntämään suljinta. Sattumalta otin myös kuvan tuttavastani. Kameran näytöllä havaitsen hänen kasvonpiirteensä ensikertaa selvästi unen aikana. Kuvassa näkyi henkilö, jota en muistanut tuntevani. Hän oli kaunis, voimakaspiirteinen nainen, jotain millaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Kun olin näyttämässä kuvaa hänelle niin tapahtuikin yllättävä käänne, hän katosi pimeyksiin... Kylmät väreet hiipivät selkäpiitä kun tajusin olevani yksin huoneessa. Silti tuntui kuin hänen henkensä olisi vaeltanut tilassa hetken katoamisen jälkeen. Kylmät ilmavirtaukset kiersivät huonetta ja kuului, kuinka ovet narisivat pimeillä käytävillä. Ilmapiiri ei ollut enää niin pahaenteinen, vaan tuntui kuin jokin olisi päässyt vapaaksi, samalla tuoden rauhan unohdetun huoneen varjojen tyyssijaan.

Samilón, 1. syyskuuta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti