Elämän liekki tuulessa

"Vierailen usein mieleni mailla, vaikka en tiedäkään missä ne sijaitsevat. Mietin, pohdin ja ounastelen liikaa kuinka kirjoittaa, kuinka sanaansa sijoittaa soljuvin askelein kohti uutta oivallusta. Miksi juuri minä olen niin epätoivoinen? Kaikki lienee elämässäni hyvin, enkä voi perustella raskasmielisyyttäni ympäristötekijöillä tai kokemuksilla. Kerrankin olin jännittämättä, kun puhuin ystäväni kanssa huoneeni lattialla. Kerrankin olin niin kuin suinkin halusin olla läsnä tilanteessa. Hän, rakas ystäväni on saanut minut uskomaan itseeni. En voi kuin kiittää häntä, ja kaikkia muita hyviä ystäviäni heidän sanoistaan, jotka avartavat tuota harhaa joka parhaillaan saartaa ajatukseni ulkomaailmasta. Olen ahdistunut, olen turhautunut, mutta samalla kaikkea muuta. Miten voisinkaan ilmaista sen riittävän voimakkaasti. Tämä on vain jokapäiväistä jaarittelua, tekstiä vailla varsinaista merkitystä. Toivon jonain päivänä löytäväni syyn tavoitella onnen esiintymiä myös tulevaisuudessa. Miksi eläisin vain hetkessä vailla huolta tulevista tapahtumista, joihin kuitenkin havahdun päivittäin. Ihmettelen nykyhetken muuttumista, ihmettelen kuinka aika virtaa, mutta itse vellon kuin seisovassa vedessä. Seison keskellä kuohuvaa koskea, katselen veden virtausta unohtaen tyystin miten kulkea sen mukana, miten kellua virran viemänä myötä ohi viilettävien ihmisten, jotka laineissa lipuvat kohti rantaa. Siellä jossain kaukana, ikuisuudessa on tieni pieni, polku pimeä, hämärä hiihtolatu lumen peittämä. Siellä jossain vaellan puiden varjoissa, oksien raapiessa hiuksiani, havujen takertuessa vaatteisiini. Joskus vielä löydän niityn reunalle, ehkä tiekin vie poikki pellon tuon, kenties tienviittojakin nähdä suo. Lienee aina hyvä kysyä, muttei koskaan pysyä yhden tien varrella pelkäämättä esteitä. Lähtöpiste piirtyy uudelleen joka hetki, etkä koskaan herää sitä näkemään. Jos vielä kurjet aurana muuttavat pois, et ole kadottanut mennyttä etkä tulevaa. Nykyhetki on aina, vaikket sitä koskaan huomaa. Mennyttä muistelet, ajatuksissasi uiskentelet. Tulevaa ajattelet, enteitä etsit ja huomista jo kuvittelet. Kevyt on kulkea jos et sinetöi sieluasi, et kahlitse kasvojasi elämään ikuista unelmaa. Olkaa vapaita, ei teillä ole kiire valmiissa maailmassa. Eläkää hetken herroina, iloitkaa kun vielä on aikaa. Muistakaa itkeä ja nauraa, näyttäkää kuinka voi elämänne liekki kallis ankaran arjen myrskyssä.

Samilón,10.3.2013, klo 00:28"

Jo vuosi sitten saatoin kuvailla lyyrisesti elämäni heikkoja hetkiä, jotka vuoden kuluessa ovat yhä hämärtyneet, enkä niistä ole tullut tietoiseksi pitkiin aikoihin. Kirjoittaminen jos mikä on nykyisin vaikeaa, sen parissa nytkin vaikeroin vailla oikeita sanoja. Lienee hyvä ilmaista, että todellakin olen ollut masentunut, myötä menneiden merkkien varjossa kuihtunut ja haurastunut liiaksi. Vielä hetki sitten en ollut kuukausiin kohdannut ihmisiä, enkä ottanut heihin yhteyttä, sillä pelkään heitä häiritseväni. En ollut aikoihin astunut ulos huoneeni hiljaisuudesta. Seiniä peittävät auringon keltaamat muistilaput tyhjine merkityksineen, kuin ulkoisena herätteenä todellisuuteen, joka ajoittain harhaksi muuttuu kun mieli ikävät muistot piilottaa ja kultaisia alati kuultaa heikkoina hetkinä, joina pakenen ahdasta maailmaa luulojeni luolissa. Ajelehdin menneissä mieleni merillä, poljen seisovaa vettä kaivoni pohjalla.

Tahdon kuitenkin olla rehellinen, enkä enää peitä ja yritä salata sitä, että olen vellonut pian puoli vuotta lähes täysin toimettomana. Ne asiat, jotka ennen herättivät mielenkiintoa, ovat unohtuneet ja pois jääneet arkisesta toiminnasta. En nykyisin saavuta nautintoa sävelistä pianon, eivätkä uudet inspiraatiot johda tuntien säveltämiseen. Suurin ongelma lienee se, että opiskelut ovat jääneet puolitiehen. En ole kyennyt neljännen lukuvuoteni aikana suorittamaan valmistumiseen vaadittavia kursseja. Näyttää ikävästi siltä, etten sittenkään voi valmistua tänä keväänä. Aiemmin olen siitä vaiennut, sillä en voi taantumaa rationaalisesti perustella. Lukuisat taustatekijät ovat huomaamatta nostaneet arkiset ennakkoluulot ynnä itseilmaisun rajoitteet valtaviin mittasuhteisiin.

Tapani on uljas lopetus luoda, mutta tällä kertaa alitan tuon vakaan riman, jonka yli joka hetki mielin, mutta raskain mielin taakka arkisten luulojen pitää askeleeni maassa kiinni. Maata vasten siis taittuu matka näin poikkeuksena sääntöä osoittaen.

Edessä häämöttää monia haasteita, mutta lopuksi uskon kuitenkin niistä selviäväni tavalla tai toisella. Kenties kyse on vain siitä, että suhtaudun niihin liian raskaasti, olen ajautunut kyynisyyden kuiluun, lipunut arjen rannasta avomerelle vailla keinoja etsiä oikeaa suuntaa. Elämän tie mystinen on jokaisen ainutlaatuinen. No, päättyköön jo silkka jaarittelu.

Pitkään epäröin voinko tämän julkaista, kunnes vihdoin selvin ajatuksin totesin, tuskin mitään siinä menetän.

Loistavaa kevättä kaikille lukijoille, ynnä muille entiteeteille joita kykenen kaikkeudessa käsittämään!