Silloin tällöin kokee lukeneensa
tunnelmallista tekstiä, joka luotaa mielen syövereistä erilaisia
muistoja, niin tietoisia kuin alitajuntamme kätköissä piileviä
kultaisia aarteita. Valotetut muistot, kuten ystäväni viime päivinä
blogissaan ilmaisi kiteyttäen valokuvien merkitystä, ovat mahdollisesti kirkkaimpia
lähteitä, joiden avulla pystymme luotaamaan mielemme merten syvistä uomista taannoisia
mielialoja sekä kokemuksia, jotka tuntuvat myöhemmin usein samalla niin tutuilta kuin etäisiltä. Ilmiön voimme kokea ensisijaisesti
valokuvista, joiden ilmentämistä henkilöistä tai kohteista meille
on syntynyt erilaisia kokemuksia nykyisen elämänkaaremme varrella.
Ilmeisimmin kuvat itsestämme herättävät voimakkaita kokemuksia,
sillä kuvan ensisijainen ilme, primaarinen visuaalinen arvo, tässä
tapauksessa kuin ulkopuolinen tarkastelu saattaa ilmentää
ristiriitaa kokemuksiimme nähden kyseisestä hetkestä, joka kuvaan
on syystä tai toisesta valottunut. On myös kovin mielenkiintoista
ajatella, millä ilveellä mitä hektisimmät, muistojemme kultaiset
hetket ja tilanteet ovat päätyneet kuvattaviksi. Ken on kuvannut,
miksi hän on kameraan tarttunut, ja mitä hänen mielessään on
liikkunut? Ihmiskunnan historiassa elämme jokseenkin aistihavaintoja
vastaavien, empiirisen todellisuuden tapahtumia imitoivien ulkoisten
lähteiden aikaa, jolloin muistikuvammekin ovat vääjäämättä
voimakkaasti sidoksissa erilaisiin lähteisiin menneisyydestä. Emme
enää vain kanna muistoja taannoisista havainnoista, vaan
muistikuviimme vaikuttavat suuresti erilaiset valokuvat, tallenteet
ynnä epäsuorat kertomukset menneisyydestä, varsinkin kun
käsitellään henkilökohtaista menneisyyttämme. Näennäisesti
itsestään tietoisina olioina, muisti ynnä muistikuvien tapahtumien
kausaaliset suhteet ovat tärkeitä tietoisuutemme rakenteiden
kannalta. Täten omaksumme lähes huomaamattamme erilaiset näkökulmat
tilanteista ja hetkistä, joissa olemme olleet osallisena tai
keskeisenä toimijana. Valokuvat valottavat siis nykyhetken
tietoisuutta, sillä voimme ulkopuolisena tarkastella taannoista
hetkeä, suhteuttaa mennyttä kuvaa nykyhetkeen, ja niin ollen johtaa
oletuksia kehityksestä ja sen säännönmukaisuuksista. Kertomukset
meistä saatamme omaksua tiedostamatta omiksi muistikuviksemme, ja
niin ollen rakentaa luonnottoman selkeän mielikuvan esimerkiksi
varhaislapsuudesta, hetkistä, jolloin emme näennäisesti kyenneet
jäsentämään havaintoinformaatiota kielellisiksi selvyyksiksi.
Toisaalta on välttämättä hankala arvioida, millaisista tekijöistä
mielikuvamme menneisyydestä rakentuvat, mutta voidaan olettaa, että
menneisiin havaintoihin perustuvat muistijäljet lienevät vain
hämärä, sangen yksipuolinen, menneessä tilassa vallinneiden
ärsykkeiden sekä motiivien ohjaaman tarkkaavaisuuden myötä
muodostuneen havaintotilan jakautunut jäänne mielemme syövereissä,
jota vahvistavat ulkoiset merkit ja jäljet menneisyydestä
näkökulmineen. Kuten tekstin alussa väkinäisen metaforisesti
ilmaistiin, ovat muistomme jokseenkin emotionaalisia, sidoksissa
siihen mitä tunnemme hetken huumassa, taikka tietoisesti toimien
välittämättä hetken ainutlaatuisuudesta. Miten vain yritämmekin
havainnoida ja harjoittaa puhdasta empiriaa, emme tietoisesti kykene
käsittelemään ympäristöä niin, ettei mitään jäisi huomiotta.
Näin aksiomaattisesti ilmaisten voidaan ajatella, että jokseenkin
kirjavien kielikuvien jälkimainingeissa sekavien väitelauseiden
soljuessa pitkin tajunnanvirtaa, päädyimme liki selvältä
kuulostavaan hypoteesiin. Sen jäsentäen koreaksi, kauaksi
semanttisen kielen ahtaista päämääristä, voidaan sanoa;
Muistikuvamme lienevät vain subjektiivinen tarina menneisyydestä,
joihin vaikuttavat havaitsemamme ulkoiset merkitykset.
Loistavan kirjavaa syksyä kaikille lukijoille, ja mahdollisille muille verkkovaeltajille, joita kykenen kaikkeudessa käsittämään! (Poikkeuksellisen poikkeukseton jälkitervehdys, olkoon niin, tulkoon valkeus kun hanget kätkevät tumman maan.)
Samilón
