tiistai 11. joulukuuta 2012

Kyynikon muuttuva maailma

Siitä on suhteellisen kauan, kun viimeksi julkaisin ajatuksiani täällä. Tällä kertaa tahdon ennakkoluulottomasti julkaista vaikeaselkoista sanaani, sillä en siedä enää venyttää tuota liki kohtuuttomaksi muodostunutta aikaväliä edellisestä julkaisustani. Kenties sana "julkaisu" herättää mielikuvan tarkkaan suunnitellun viestiä kantavan tekstisisällön tuomisesta julki, muiden nähtäville. Tekstini ei kuitenkaan edusta sellaista, vaan näennäisesti intuitiivisen tajunnanvirran pohjalta jäsenneltyä kielellistä viestiä kantavaa provokaatiota sekä suorituskeskeistä arkea kohtaan, että laajemmin viettien ja velvoitteiden ristipaineissa taistelevan minämme eheytystä ajavien ajattelumallien viljelemisen puolesta, jotta kykenisimme ymmärtämään esimerkiksi nykyhetken kokemuksen merkityksen onnellisuuden saavuttamisen kannalta merkittävänä askeleena. Tämä ei tarkoita, että onnellisuus olisi saavutettavissa, vaikka pyrkiikin kartoittamaan millaiset tekijät voivat estää subjektiivisen autuuden kokemuksen mahdollisuutta. Onko onnellisuus vain tilapäinen kokemus? Olen käsitellyt onnellisuutta aikaisemmin tässä blogissa, mutta hieman hermeneuttisemmassa valossa.

"Joskus sitä tuntee olonsa niin kovin kyyniseksi, aivan kuin mitään ei olisi tehtävissä tässä kovin nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa itse elät varautuneena skeptikkona joka luulee olevansa kaiken arkiajattelun yläpuolella. Ajatuksesi tuntuvat olevan sekavia ja merkityksettömiä sen suhteen, mikä on yleisesti arvokasta ja tavoiteltavaa. Samalla kuitenkin tunnet universaalia kaihoa joihinkin muistojen värittämiin, toisaalta kulttuuristen mielikuvien alla oleviin esteettisiin seikkoihin, joiden miellät olevan edelleen läsnä tiettyinä kauniina hetkinä elämässäsi. Näitä hetkiä hahmotat vasta varsinaisten kokemuksien jälkeen. Tunnet siis halua palata menneisiin tapahtumiin, sukeltaa kauniiden ajatuksiesi syviin uomiin. Karu nykyhetki kuitenkin dominoi keskittymistäsi, ja huomaatkin olevasi taas alati muuttuvassa maailmassa, jossa ympärilläsi vilisevät ihmiset puhuvat sinulle merkityksettömistä asioista, arjen harmaista ongelmista, konkreettisista kysymyksistä, joiden tehtävänä on vain löytää ratkaisu  tavoitteiden toteutumisen eduksi. Tiedossa on siis lisää muutosta, arkisia tavoitteita menestyksen hyväksi. Kaiken keskellä pohdit sitä, miten suhtautua muuttuvaan maailmaan, jonka kausaalista olemusta emme kykene kokonaisuudessaan käsittämään." 4.3.2012

Itsekriittisyydeni johdosta kirjoitan nykyisin jokseenkin vaikeasti, sillä en tahdo tarjota semanttisia ristiriitoja tekstissäni (aivan kuin en tekisi niitä silti). Näin ei ollut ennen.. Lisäksi en välttämättä tohdi kyseenalaistaa soveltamiani esisopimuksia, vaikka kyseenalaistaminen on filosofisen ajattelun olennaisimpia lähtökohtia. Voisin kyseenalaistaa edellisen väitteen, mutta en koe sitä tarpeelliseksi. Mikäli kohtaamme ristiriitoja, voimme kyseenalaistaa ristiriitaan johtaneiden näennäisten esihypoteettisten tai aksioottisten premissien totuusarvon. Näin voimme oikoa ristiriitoja, vaikka kohtaamme sellaisia saavuttaessamme ontologian absoluuttisia pohjakysymyksiä. Toisaalta, harvoin koemme tarpeellisiksi sukeltaa niin syviin vesiin, sillä emme välttämättä ennätä takaisin lähtöviivalle ennen kuin koko arkinen aihio on jo menettänyt merkityksensä.

Oletuksista esioletusta kantavaan kysymykseen: Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä taide on? Entä, miten taide on? Onko taide vain subjektiivinen tulkinta, tai kenties sopimus luovan toiminnan seurauksista? Täten taide olisi vain mielemme sisäinen abstraktio, emergentti idea. Samalla taide voi olla myös kulttuurinen ilmiö, sopimus. Mitä on luova toiminta? Luodaanko siinä aina jotain uutta? Eikö kaikesta toiminnasta seuraa välttämättä jotain uutta, sillä toiminnan toistaminenkaan ei tuota identtistä seurausta?

Noo, olkoon tämä näin. :)

Lumista joulun odotusta vain kaikille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti